maanantai 20. huhtikuuta 2015

#NoFilter

Kun on korvat ja silmät auki, voi havaita ihmisten rakentavan omaa itseään sosiaalisen median kautta. Se montako tykkäystä kuvissa on tai kuinka monta seuraajaa Instagramissa on, määrittää monia enemmän kuin se, millainen elämä kulissien takana on. Vain siksi, että tämä osa elämästä näkyy muille. Some on monessa muodossa hyödyllinen, mutta tänä päivänä ihmisten on helppo rakentaa identiteetilleen pelkkä katto sen sijaan, että nähtäisiin vaivaa rakentaa vahva pohja. Tällöin itsetuntoa ja ongelmiaan yritetään valitettavan usein korjailla tuntemattomien kehuilla ja tykkäyksillä. Kun vahvaa pohjaa ei ole, voi pienikin negatiivinen tuulahdus kaataa huterat kepit, joiden varaan katto on rakennettu.


On toki imartelevaa ja hyvää mieltä tuottavaa, kun joku näkee sinut kiinnostavana ja haluaa Facebook-kaveriksesi tai alkaa seurata sinua Instagramissa. Se ratkaisee, mille pohjalle tämä kaikki rakentuu. On vaikeaa olla ja elää, jos ainoa onnellisuuden lähde löytyy sosiaalisesta mediasta. Parhaina ja onnellisina hetkinä itse huomaan, että some melkein unohtuu ja tajuaa mahtavan päivän päätteeksi, ettei siitä hienoimmasta ateriasta tullut otettua kuvaa, ei parhaimman ystävän kanssa vietetystä ihanasta ja mielen virkistävästä hetkestä tullut postattua julkaisua... Sitten ymmärrät, ettei sillä ole merkitystä, vaan sillä mitä sinä tunsit, mitä sinä koit ja mitä sinä itse siitä sait. Ja se, mitä itse näet, tunnet ja koet, on tärkeämpää kuin se, että koet sinulle tärkeän tapahtuman tai asian jonkun toisen ihmisen kehujen tai tykkäysten saattelemana. 



Jos suljet silmäsi ja mietit, mikä oikeasti saa elämässäsi hymyn huulille ja onnistumisen sekä hyvän olon tunteita aikaan? Onko se todella se, että sait 30 tykkäystä enemmän kuin aikaisempaan julkaisuusi? Tyhjiä aukkoja, rikkinäisiä kohtia ja pahaa mieltä ihmisessä ei paikkaa ulkoiset meriitit tai julkinen kreediitin saaminen. Täällä eletään itseä varten, ei muita. Itsensä vertaileminen kuului aiemmin ehkä enemmän puheissa, mutta nyt se näkyy kuvissa. Instagram-kuvissa vaatteet sen kuin vähenee ja monet saattavat ottaa omien arvojen vastaisen linjan, sillä on itsekin kehitettävä omaa some-käyttäytymistä rohkeampaan suuntaan, jotta olisi vertailukelpoinen ja samalla linjalla muiden kilpailijoiden kanssa. 


Täällä arvostellaan kärkkäästi toisia ja projisoidaan omaa pahaa oloa muihin ihmisiin puhumalla sellaisista asioista, jotka itseltä puuttuu tai joita oikeasti itse haluaisi sisältyvän omaan elämään. Eilen äitini jakoi The Voicen artikkelin "'Voit aina tulla kotiin' - 13 asiaa, jotka jokaisen vanhemman kannattaisi lapselleen sanoa". Artikkelista voisi mainita muutaman kohdan liittyen tähän postaukseen. Aiheeseen sopivia kohtia oli mielestäni muun muassa: 1. "Älä kanna kaunaa. Me kaikki teemme virheitä, myös sinä. Monesti ne asiat, jotka tuntuvat nyt valtavilta, ovat jo vähän ajan päästä yhdentekeviä.", 2. "Vika ei yleensä ole sinussa. Tulet kohtaamaan elämässäsi ihmisiä, jotka ovat tylyjä ja jotka kohtelevat sinua huonosti. Muista, että se kertoo enemmän heistä kuin sinusta. Älä käytä liikaa energiaa miettien, mitä voisit tehdä toisin, sillä kaikkia ei voi ikinä miellyttää. Ole oma itsesi." ja 3. "Vaatimattomuus on kaunista. Älä siis koskaan, ikinä ylpisty. Voit olla ylpeä saavutuksista, mutta älä anna sen muuttaa sinua ihmisenä. Jos sinulla on meriittejä, joista olla ylpeä, ne tullaan huomaamaan, vaikka et pitäisi itsestäsi meteliä."

Olen viime vuosina kasvanut hurjan paljon henkisesti. Aikuistuessa kohtaa monenlaisia ihmisiä ja vähitellen oppii ymmärtämään, ettei elämä ole niin mustavalkoista. On rankempaa kantaa kaunaa ihmisille kuin sen sijaan ympäröidä itsensä positiivisilla ja iloisilla ihmisillä. Toiseksi, on helpompi uskoa omaan unelmaansa ja edetä sitä kohti omien arvojensa mukaisesti yrittämättä miellyttää kaikkia matkan varrella eteen tulevia ihmisiä. Itselle täytyy olla rehellinen ja uskollinen eikä omaa arvoaan saa unohtaa, vaikka kuka yrittäisi vetää sinua alas. Muut eivät määritä arvoasi ja puheet kertovat enemmän puhujasta kuin kohteesta. Ja kolmanneksi, vaatimattomuus on kaunista. Vaikka oma tekeminen joskus tuntuisi pieneltä tai mitättömältä, et välttämättä tiedä, mitä se on saattanut merkitä jollekin toiselle. Yleensä suurinta arvostusta elämässä saavat ne, jotka eivät itse tuo itseään julki. Tekemisesi kyllä parhaimmassa tapauksessa huomataan ja nöyryys tuo lisäarvoa saavutuksillesi. Ylpeä itsestään ja saavutuksistaan saa olla, mutta ylpistyä ei saa.

Mutta jos silmät sulkiessasi hymysi syntyy siitä, että mietit edellisillan vitsailuja juuri ennen nukkumaanmenoa, siitä kuinka rätkätit kunnolla ystäväsi kanssa tai miten joku tuntematon ihminen hymyili sinulle kadulla, on se ihailtavaa. Jos oikeasti sinun oma tekeminen, onnistuminen tai saavutus saa aikaan ihailua, kiitosta ja hyvää mieltä, kiitä ja ole onnellinen.

"It's funny how some distance makes everything seem small
And the fears that once controlled me can't get to me at all
Up here in the cold thin air I finally can breathe
I know I left a life behind but I'm too relieved to grieve"
Demi Lovato - Let it go

<3 Iida

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Monet siihen hurahtaa

Tällä hetkellä sanalta fitness voi olla vaikea välttyä. Tuntuu, että tuo laji on vallannut kaikki -nekin, jotka sitä vastaan ovat. Hirveästi näkee ihmisiä kirjoittelemassa kuviin ja julkaisuihin kommentteja siitä, kuinka turha tuo harrastus on tai miten rumia lihaksikkaat naiset ovat. Mietin monesti, miksi ihmiset jotka eivät ole kiinnostuneita urheilusta tai fitness-harrastuksesta, kommentoivat kuitenkin asiaa. En itse lähde etsimään jotain autourheilijan tai curling-pelaajan kuvaa ja kommentoimaan, miten turhaa se mielestäni on ja miten en itse näe lajin merkitystä. Nuokin lajiesimerkit etsin googlettamalla "mikä on turhin urheilulaji", sillä en itse äkkiseltään keksinyt mitään tiettyä lajia. Viestiketjussa ihmiset kommentoivat monia urheilulajeja turhiksi, kunnes ehkä 15.:nnessä viestissä joku sanoi, ettei mikään urheilulaji ole turha, jokainen nauttikoon lajistaan. Niinpä, itse mietin monesti, kenellä on oikeasti aikaa etsiä keskusteluja, jotka ei kiinnosta itseä pätkääkään ja mennä kommentoimaan niitä. Alkaa naurattaa ajatuskin.

Itse olen vähitellen oppinut olemaan ylpeä siitä, mitä teen ja mistä nautin. Aiemmin jopa arastelin treenaamista, ettei vain lihasmassa kasvaisi liikaa. Personal trainer kysyi kerran, olinko ajatellut joskus kilpailla, kun lihasta löytyy jo jonkin verran entisestään ja potentiaalia voisi olla. Olin, että pyh, vaikka olinkin ajatuksella joskus itsekseni leikitellyt. Mielessäni pyöri kommentit pituudestani, tai paremmin lyhyydestäni, ja siitä että täytyisi varoa ettei tulisi "mörssäriksi". Niin monet puhuvat siitä, miten lihaksikkaat naiset näyttävät maskuliinisilta. Aina ennen mietin, voinko treenata ja sisältääkö treeniohjelmani tarpeeksi aerobista treeniä, jotta lihakseni eivät kasvaisi kokoa. Oikeasti olen luonteeltani vaihtelunhaluinen, joka rakastaa eniten kovaa treeniä lyhyillä sarjoilla ja isoilla painoilla -eli rakastan juuri sitä, mitä olen välttänyt tekemästä. Siksi, että olin pelännyt kasvavani liian isoksi.


Toisaalta olen rekisteröinyt näitä kommentteja lihaksikkaasta kropasta ehkä juuri siksi, että itselläni on aina ollut sporttinen kroppa. Jokaisella särähtää varmasti korvaan kommentit, jotka viittaavat vartaloon, jollaisen itse omaa. En itse henkilökohtaisesti keksi, mitä negatiivista terveellisissä elämäntavoissa tai treenaamisessa on, sillä rakastan itse treenaamista ja sitä tulosta mikä siitä henkisesti ja fyysisesti syntyy. Ja kyllä, yleensä yksi tuloksena tuleva tuote on myös lihasmassa. Tuntuu mahtavalta olla voimakkaampi ja onhan liikkuminen vaivattomampaa ja helpompaa kun on kunnossa -paitsi aina se toinen päivä treenin jälkeen. Kyllä mieluusti ottaisin jonkin verran erottuvat lihakset kuin kehittymättömät, jos valita pitäisi. Kehitys on paras palkinto, varsinkin jos sen huomaa myös joku muu! Jo tässä neljässä viikossa treeni- ja ruokaohjelmaa noudattaneena olen saanut hyviä tuloksia, jotka motivoivat jatkamaan samaan malliin. Motivaatiota lisäsi lauantain yhteistreenit Crossfit Basementilla ja liikkuminen varsinkin tänään on jokseenkin haastavaa. Ohjelma jatkuu vielä seuraavat kahdeksan viikkoa ja uskon, että tulokset saavat suun hymyyn. Näin kurinalaisesti en ole yhtä aikaa sekä treenannut että syönyt aiemmin, vaikka terveellisiä elämäntapoja olen aina noudattanutkin. Juuri tänään alkoikin viikko numero viisi ja uudet treeni- ja ruokaohjelmat tulivat -jes!


Pesäpallo on ollut siitä monipuolinen laji, että erilaisuutta on arvostettu eikä jokaiselta ole vaadittu samaa ulkomuotoa tai taitoja. Kaipaan edelleen peleistä sitä onnistumisen tunnetta, mikä kovaa maapalloa kohti juostessa tuli samalla kun rytmitti askeleet juuri sopiviksi pallon napsahtaessa räpylään tai sitä, kuinka latasi heiton kotipesään polttaen etenijän. Tai sitä, kun hyppäsi korkeammalle kuin koskaan kuvitteli pystyvänsä ja pallo nasahti räpylään niin, että tunsi lentävänsä ilmassa hitusen taaksepäin. Tai sitä, kun toimit jonkun toisen joukkuelaisesi kanssa saumattomasti yhteen... Näitä voisi keksiä loputtomiin. Nyt hakusessa on se laji tai tapa harrastaa urheilua, joka toisi samankaltaisia onnistumisen tunteita.

Jos ollaan ihan rehellisiä, puolet minusta haluaisi ehkä tehdä päätöksen osallistua jonkinlaisiin fitness-kisoihin, mutta toinen puoli vastustaa ainakin toistaiseksi niitä ulkoisia tekijöitä, jotka eivät lihaksiin liity. Yksi arvoistani on aina ollut aitous, jolla tarkoitan, etten ole koskaan laitattanut ripsienpidennyksiä, hiuslisäkkeitä tai ollut tekorusketuksien suuri fani. Vaatii myös rohkeutta mennä esittelemään itsensä bikineissä vieraiden ihmisten eteen. Silti viehätyksenä olisi tavoitteellisuus, tietty asetettu päämäärä ja mahdollisuus ylittää itsensä saaden tunnustusta tekemälleen työlle. Huomaan pompottelevani päässäni ajatuksia erilaisista mahdollisuuksista kilpailla urheilun parissa. Crossfit-salit kiehtovat myös ja crossfit-tyyppinen treenaaminen voisi olla todella mielekästä! Olen aina ollut joukkueurheilija, joten tärkeää olisi saada treenata jossakin porukassa. Olen kuitenkin päässyt irti ajattelutavasta "mitähän muut ajattelevat", joten taidan olla lähempänä valintaa... Jokaisella on oikeus omaan kroppaansa ja muokatkoon kaikki siitä sellaisen kuin tahtovat!


Shake it off, I shake it off

<3 Iida

torstai 9. huhtikuuta 2015

Uusia tuulia

Yleensä kevääseen liittyy sekä konkreettisia muutoksia ihmisten elämissä että psyykkisiä muutoksia ihmisten mielissä. Koulujen päättyminen, tutkintotodistusten saaminen, yhteishaku, kesätyöpaikan vahvistuminen, muutto uudelle paikkakunnalle tai kaupungin sisällä ovat jo itsessään keväisiä tapahtumia, sillä ne kaikki viestivät lähestyvästä lähes kaikkien odottamasta kesästä.


Oma kevääni sisältää isoja muutoksia. Siskoni lähti vähän alle viikko sitten Australiaan au pairiksi kahden viikon varoitusajalla. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt edes ymmärtää täysin, että kohta hän olisi poissa melkein vuoden verran. Nyt voin sanoa, että on totta, ettei sitä todella ymmärrä mitä itsellä on ennen kuin se on poissa. Onneksi nyt ei lopullisesti poissa, mutta vuoden pituisen yhteiselon jälkeen vuosi erillään tuntuu pitkältä ajalta. Kyllä siinä puolin ja toisin itkut pääsi, kun pikkusisko piti lentokentälle jättää. Kokemuksesta tiedän nyt, että helpompi on itse lähteä kuin jäädä... Itse lähtiessä virittää itsensä sellaiseen modeen, että kestää melkein mitä vain, mutta kun jää tänne tuttuun ja turvalliseen, paikkaan jossa on yhteiset muistot, toinen on joka päivä vahvasti mielessä. Kohta onneksi pääsee seurailemaan blogin kautta Sannin elämää Brisbanessa. 

Tied together forever

Tässä on moni asia loksahtanut uusille urilleen sen jälkeen, kun tuo mun avovaimo lähti Australiaan, sillä nyt olen itse ottanut avovaimon roolin taloudessa. Eilen pysähdyin matkalla koulusta kotiin miettimään sitä, miten nyt tuntuu osittain nyt samalta kuin silloin, kun muutin Helsinkiin paria kuukautta vajaa 19-vuotiaana. Silloin mielessä oli, että kotikulmilla eletty aika on ohi ja nyt mennään elämässä eteenpäin ja luodaan omaa polkua. Muistan tuolloin miettineeni, että ei ole enää "paluuta" omaan perheeseen vaan tarkoitus olisi joskus itse perustaa sellainen. Vähän kuin seisoisi keskellä pitkää siltaa, josta ei pääse enää takaisin sinne, missä on aina ollut tuttua ja turvallista. Olisi rakennettava itse jotakin, jotta pääsisi sillan päähän, jossa vankka maaperä jälleen odottaisi. Ajatus tuntui jännittävältä ja ehkä vähän pelottavaltakin...


Bussimatkan aikana mieleeni tuli samankaltaisia ajatuksia uudesta alusta. Tässä sitä ollaan, rakentamassa omaa elämää yhä vakavammalle pohjalle ilman pääsyä entiseen, josta jäljellä on muistot. Pikkuhiljaa elämässä alkaa tapahtua yhä suurempia tapahtumia -sellaisia, joista on aina unelmoinut. Nyt vähän vanhempana alkaa tajuta, että aika todellakin kuluu ja pian juhlitaan 25-vuotispäivää ja hetken päästä varmaan jo nelikymppisiä. Yhteenmuutto, kihlaus, naimisiinmeno ja perheen perustaminen ovat kaikki asioita, joiden myötä seistään yhä vahvemmin itsenäisesti sen kivijalan päällä, jonka aikoinaan vanhemmat ovat jalkojen alle rakentaneet.

Aika kuluu ja liian usein stressaamme turhista asioista. Sellaisista, joilla ei ole meidän elämämme kannalta oikeasti niin suurta merkitystä kuin niille annamme. Sen sijaan, että miettisimme mitä muut meistä ajattelevat tai miksi emme voisi tehdä jotakin, mitä oikeasti haluamme, meidän tulisi tehdä juuri sitä, mitä itse haluamme. Olemmehan me täällä ensimmäisenä vastuussa omasta itsestämme ja olisi väärin omaa itseä kohtaan yrittää miellyttää kaikkia muita, sillä fakta on se, että siinä kukaan ei koskaan voi onnistua. Sen sijaan onnistua voi monessa itselleen tärkeässä asiassa, joista saa itsetunnolleen vahvistusta ja motivaatiota jatkaa kyseisen asian tekemistä. Ja sitä juuri pitäisi tehdä!


Itsekin syyllistyn edelleen liian usein siihen, että huomaan miettiväni jotakin ratkaisua sen pohjalta, mitä kuvittelen muiden siitä ajattelevan. Mielessä saattaa olla muiden mielipiteet tai kuva, jonka ajattelee muille itsestään antavan. Varmasti luonteessani on perfektionismin piirteitä niin paljon, että toivoisin aina voivani miellyttää yhtä aikaa kaikkia, olla kaikkialla samaan aikaan ja mahdollisimman ystävällinen kaikille. Mutta jos aina ajattelee muita ensiksi, tulee myöhemmin katumaan sitä, miten antoi muiden vaikuttaa itseensä silloin kun olisi kuulunut nauttia niistä asioista, jotka kussakin elämäntilanteessa olisi parhaiten omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia palvelleet. Tätä fiilistä bussimatkan aikana mietin. Sitä, että meidän oikeasti pitäisi keskittyä elämään sitä elämää, joka meille on annettu ja luoda sille merkitys. Sillä ei ole väliä, jos joku ei arvosta jotakin tekemistäsi, sillä se ei ole sinulta pois. Sillä ei ole väliä, jos joku sanoo sinulle jotakin ei-arvostettavaa, jos vain itse ymmärrät että silläkään ei ole tekemistesi kannalta mitään merkitystä. Monesti ihmiset heijastavat kommenteissaan myös omaa tunnettaan ja elämäntilanteeseen liittyviä tekijöitä, jotka eivät välttämättä ole mitenkään liitoksissa omiin tekemisiisi.



Itseä täytyy kuunnella. Täytyy tehdä sitä, mitä rakastaa. Itse mietin ennen blogin perustamista, onko tyhmää perustaa blogi, kun niin moni nykyisin bloggaa. Tein tänään myös Instagram-tilin tämä blogi sen pohjana (@creatingmylifeblog) ja mietin, onko se tyhmää. Mutta miksi olisi? Jos tässä maailmassa jättäytyisi kehityksen ulkopuolelle vain sen takia, ettei halua tehdä jotakin, mitä joku muu jo tekee, ei voi koskaan onnistua missään. Ei voi motivoitua lisää, ei voi kehittyä. Tätä voisi miettiä kauempaakin katsellen, jos vaikka ajattelisi, ettei joku tv- tai radiokanava kehittyisi somen mukana siksi, kun kilpaileva kanava teki jotakin uutta ja innovatiivista. Siinä tippuisi kehityksen kärryiltä aika nopeasti. Sitähän tämä maailma on; yksi keksii jotakin, toinen kehittää siitä paremman ja kymmenen muuta kehittää samasta tuotteesta erilaisia variaatioita. Se, mikä ratkaisee, on motivoituneisuus ja asenne. 

Itse tykkään suunnattomasti katsella kauniita kuvia toisten blogeissa tai lukea tekstejä, joihin samaistua. Ennen somen kiivasta kehitystä blogit ovat olleet olemassa, mutta eivät ehkä niin merkittävässä roolissa kuin nykyisin. Toisaalta, oma ikäni vaikuttaa paljon siihen, millaisiin asioihin olen milloinkin kiinnittänyt huomioni. Minulle oli aina lapsena ja nuorena teininä tärkeää saada selata kaikki postin mukana tulleet mainokset ja kuvastot läpi. Taittelin sivuja hiirenkorville, kun näin kuvia, jotka inspiroivat minua. Selasin jopa Suomelan rakennus-/sisustuslehden. Tutkailin myös aina hintoja ja vertailin tuotteita. Suunnittelin ystäväni kanssa yli 10 vuotta sitten, että rakentaisimme isot omakotitalot vierekkäin ja maan alle koiratunnelin, jossa kennelimme sijaitsisi. Olin pienenä tyttönä armoton hevoshullu ja tein laskelmat äidilleni ja isälleni siitä, paljonko hevosen ylläpito kustantaisi. Netistä, vielä silloin kun vanhemmilta piti kysyä lupa nettiin menemiseen ja yhteyden yhdistämisen isoon tietokoneeseen, odotellen 10 minuttia kun modeemi piipitti ja netti aukesi, tutkailin hevossivustoilla hevosten hintoja ja otin selvää faktoista, jotka sitten fiksuna tyttönä vanhemmilleni esitin. 






Suunnittelu ja tekeminen on niitä asioita, jotka luovat mielihyvää. Yrittäjähenkisenä ihmisenä ja vielä omaa yritysideaa kehittelevänä koen, että tekemällä juuri sitä mitä rakastaa, voi löytää oman päämäärän -joskaan sellaista ei välttämättä tarvitse koskaan sillä sanalla määritellä. Tärkeintä on, että tekee sitä mitä itse rakastaa ja minkä kokee inspiroivana ja motivoivana. Kuka tietää, mitä mahdollisuuksia vastaan voi tulla.



Just do it!

<3 Iida