lauantai 2. toukokuuta 2015

Kipu, joka ei poistu koskaan...

Havahduin vappuaattona siihen, miten nopeasti vuodet vierivät. Olen asunut jo neljä vuotta omillani Helsingissä ja oikein taivastelin asiaa kuin vanhempikin ihminen, sillä aika on todella kiitänyt kovaa vauhtia. Aloin laskea, montako vuotta meidän rakas Martta olisi täyttänyt 30.4.2015, hänhän olisi jo 10-vuotias. Muistan puhelun onnettomuudesta, jonka pitkän työpäivän päätteeksi sain kuukausi sen jälkeen, kun olin muuttanut Helsinkiin vajaan 19 vuoden ikäisenä. Tuntuu kuin tämä olisi tapahtunut vasta eilen. Kuvia selaillessani tuli paha mieli, miten ikävältä unohtaminen tuntuu. Se, että vähitellen unohtaa, miltä joku näytti, tuntui tai tuoksui. Kuvista näkee ulkokuoren, mutta pahinta on kun muistikuvat toisen luonteesta ja yhteisestä siteestä alkaa hälventyä. Nämä ovat asioita, joiden takia lemmikin ottamista miettii useamman kerran eikä vain söpöyden vallassa voi tehdä päätöstä. Toisaalta päätöksiä ei voi elämässä tehdä myöskään miettien pahinta mahdollista. Pitkään oli vaikeaa mennä käymään perheen luona kotona, sillä kukaan ei oikein halunnut puhua. Kävin usein iltaisin vähän kuin salaa haudalla, sillä en pystynyt puhua. Juurihan olin itsenäistynyt ja muuttanut pois kotoa, jossa siinäkin oli nuorelle käsittelemistä ja aina kotiinpaluu toi vain surun mieleen. Surun, josta kaikkien muutosten lisäksi oli vaikeaa keskutella. Yritin pitää itseni todella vahvana ja usein nieleskelin möykky kurkussa ja purin hampaita yhteen, koska en halunnut tuoda surua enempää esiin kuin se näkyi. Oli helpompi keskustella viestein äidin ja muiden kanssa kuin näyttää todelliset tunteet lähellä ollessa.

Vappuna 2007
Olin 13-vuotias, vielä niin pieni vaikka kuvittelin olevani isompikin, kun sain yhdessä äidin kanssa lähteä hakemaan meille pitkään toivottua koiranpentua useamman tunnin ajomatkan päästä. Seuraavana aamuna minulla alkoi pesäpalloleiri, joten nukuin pennun kanssa koko yön käyttäen sitä ulkona useita kertoja. Muistan vieläkin, miten se juoksi holtittomasti välillä törmäillen meidän jalkoihin, kun koordinaatio ei ollut vielä aivan kehittynyt. Pesäpalloleirin kohokohta oli, kun perhe tuli katsomaan pelejä, ja minulle se merkitsi pennun näkemistä. Viikossa suloinen pieni koiranpentu oli saanut kaikkien rakastamat naskalihampaat, joilla rakasti tarttua jokaista nilkasta kiinni ja roikkua siinä luullen, että kimittävä murina kuulostaisi jotenkin pelottavalta. Koko perhe oli rakastunut. Ja niin oli ulkopuolisetkin.

Yksi ensimmäisistä kuvista, joita saatiin silmät auki
Kotiinhakureissulta

Niin vain aika vierähti ja olin teinivuodet kasvanut yhdessä rakkaan tuhisijan seurassa, jonka kanssa on koettu monenlaista. Olin muuttanut 18-vuotiaana Helsinkiin, juuri vähän ennen kuin täytin 19 vuotta ja juhlisin ylioppilasjuhliani. Musertava puhelu eräänä iltana kuitenkin sai mieleni sekaisin, ja olin juuri sinä päivänä puhunut työkaverilleni meidän Martasta kertoen tahtovani ottaa koiramme kanssa yo-päivänä kuvia, ja tehdä siitä kenties kiitoskortin. Tunsin hetken maksavani siitä, että olin innoissani puhunut juuri kyseisestä aiheesta töissä, koska muutaman tunnin päästä mitään ei enää ollutkaan. Edelleen asiasta on vaikea puhua. En muista koskaan itkeneeni yhtä paljon kuin silloin. Töihin päästessäni turvonnein silmin eräs vuoropäällikkö kysyi, mitä kuuluu. Juuri tänä päivänä joku kysyy niin iloisesti, mitä kuuluu. Käännyin enkä kyennyt vastaamaan, hän tuli halaamaan. Pomoni sanoi, että lähde kotiin ja ole siellä niin pitkään kuin tarvii, hän hoitaa työvuoroni järjestelyn. Näin hänen silmissään kyyneleet. Sanoi tietävänsä, miltä minusta tuntuu.

Tuntuu, että teinivuodet on iso yhtenäinen muisto, josta on vaikea eritellä sen kummemmin mitään tiettyjä tapahtumia. Isoimmat muutokset pystyy kertoa, mutta ehkä myös se, ettei enää muista niin tarkasti jokapäiväisiä tapahtumia, kertoo hyvästä olosta ja siitä, miten koko perhe eläin mukaan lukien oli hitsautunut yhteen. Muistot palaa parhaiten mieleeni niitä samoja kappaleita kuuntelemalla, joita nuorempana kuuntelin. Muistan huoneeni, muistan valaistuksen koulupöydän ääressä, koulukirjat, äänet joita alakerrasta kuului, arkirutiinit ja sisällä olevan hyvänolontunteen. Muistan sen yhden aamun, kun heräsin kouluun, mutta tajusin niskani päällä olevan jotain. Makasin sängyssä ja selkäni ja niskani päällä makasi pieni koiranpentu, joka oli juuri sen kokoinen, että pääsi hyppämään sänkyyni. Mietin, miten ikinä viitsin siirtää tuota onnellisena tuhisevaa rakasta pois. 






Muistan, kuinka joku raapaisi oveani. En jaksanut heti nousta. Kuulin, kun ovea raapaistiin uudestaan. Tuli paha mieli. Menin avaamaan ja onnellisena meidän Martta tuli istumaan huoneeni sohvalle asettaen päänsä selkänojan päälle, laittaen kuononsa kiinni ikkunaan, jonka hän aina tuhisemalla sotki, ja tuijotti takapihalle. Katsoi virtaavaa koskea muiden tietämättä hänen ajatuksiaan. 

Pelottaa ääneen sanoa, etten ole menettänyt montaa läheistä ja eläinten menetyksistä tämä oli ensimmäinen, jonka oikeasti ymmärsin. Olin 8-vuotias kun edellinen koiramme oli nukkunut pois ja tällöin en ymmärtänyt kunnolla, miksi äiti itki. Lapselle se on jotenkin luonnollisempaa, sillä silloin on vielä niin autuaan tietämätön kaikista tunteiden vivahteista, joita vanhemmiten kehittyy. Koirattomat viisi vuotta perheessämme johtui varmasti juurikin tästä. Menetyksen tuskasta. 

Auttaa, kun ajattelee, että kaikella on tarkoituksensa ja aikansa. Ja että tapahtumat on kirjoitettu etukäteen. Toisen paikkaa ei tietenkään voi koskaan ottaa kukaan muu, mutta tyhjiö tuntui raastavalta. Kotioven avatessa ääni, jota ei ollut, tuntui pahalta. Oli vain hiljaisuus. Ei ollut seinää paukuttavaa häntää eikä ollut ympärillä pörräävää tervehtijää. Oven avatessa sai joka kerta nielaista ja pidätellä itkua. Muistan, miten joskus vahingossa sanoi Martan nimen, vaikkei meidän luona enää häntä ollut. Tai kun aikoi huikata, että tule katsomaan, äiti tuli autolla kotiin. Siitä Martta aina innostui ja juoksi mutkat suoriksi ovelle äitiä vastaan. Tai ketä tahansa perheenjäsentä.

Meidän perheeseen tyhjän reviirin tuli täyttämään ihana pieni kullanruskea pallero ja maailman suloisin otus, meidän pieni Messi. Pienestä ei ole enää tietoakaan, mutta aivan yhtä ihana hän on vieläkin. Vain koiranomistajat voivat ymmärtää miten suuren osan perhettä koira muodostaa. Koira on niin älykäs, tunteellinen, uskollinen ja usein sen sanotaan olevan paras ystävä. Koira iloitsee estottomasti onnellisina hetkinä ja surun hetkinä tulee viereen ja lohduttaa. Ehkä ei ole sanoja, mutta lipaisu poskelle on merkki siitä, miten paljon itse merkitsemme eläimelle ja miten paljon enemmän eläin aistii, kun edes ymmärrämme.

Muutaman kuukauden surun jälkeen pienenpieni parantaja saapui. Hakiessamme häntä, muistan puristavan tunteen kurkussa, jota yritin pidätellä, etten purskahda itkuun. Miten onnellinen oloni oli. Hän ei korvannut mitään, vaan tuli omana itsenään ottamaan oman paikkansa meidän perheessämme ja sydämissämme juuri Martan varaaman paikan viereen. Ja ehkä emme olisi koskaan tavanneet tätä pian neljä vuotta täyttävää touhua ja tarmoa täynnä olevaa, niin älykästä ja viisasta eläintä, että melkein ihmiseksi voisi luokitella. Messin kanssa voisi puhua, jos hänellä olisi puhekyky, niin tarkasti hän kuuntelee ja toimii puheen mukaan. Älyttömän rakas perheenjäsen, joka toi uskoa, toivoa ja rakkautta meille sillä hetkellä, kun kipu oli kova. Tästä ihanasta en voisi kiitollisempi olla, niin paljon rakkautta se toi. Yhdisti särkyneet sydämet ja toi perheen rakkauden äärelle. Pienet ja niin surulliset veljeni saivat pikkuveljen ja ensimmäistä kertaa näin aidon hymyn kaikkien kasvoilla. Aika parantaa haavat, ja niin tämäkin.



2011






Messi toivottaa Martalle hyvää 10-vuotissyntymäpäivää jatken perinteistä vapun viettoa Martan jalanjäljissä. <3

Rakastakaa omianne joka päivä. He ovat täällä vain teitä varten. <3

<3 Iida



6 kommenttia: