Olen paljon miettinyt fitnessbuumia ja kavereideni kanssa keskustellut aiheen hyvistä ja huonoista puolista. Joku aika sitten pohdin, ovatko kaikki valtavirrasta poikkeavat ajatukset vain omassa päässäni ja olenko itse hukassa etsimässä oman elämäni kultaista keskitietä. Monet fitnesstyypit eivät välttämättä ymmärrä, että motivaation ja ahdistuksen raja voi olla häilyvä, kun postausten sisältö kertoo jokseenkin ehkä jopa painostavasti tietyistä asioista luopumisesta ja onnellisuuden löytymisestä sokerittomista herkuista. Tietynlaiset treeni- ja ruokavaliovinkit motivoivat, mutta tietyn pisteen ylittyessä motivaatio voi muuttua kielteisiksi tunteiksi.
Luin viikko sitten heinäkuun Me Naiset -lehden jutun Janni Hussista, jossa hän puhui, miten oli itse joutunut fitnesselämän pyörteisiin ja lopulta uupunut. Jutussa hän kertoi, miten hän väsyi ja oli tyytymätön normaaliin vartaloonsa janoten jatkuvasti jotakin lisää, haluten saavuttaa aina vain enemmän ja näyttää jatkuvasti paremmalta. Treeniin on helppo jäädä koukkuun, mutta jotta se olisi hyvä asia, täytyy mukana olla myös terve järki. Täytyy ymmärtää, että kisadieetillä olevan vartalo ei ole se sama vartalo kisojen jälkeen. Luulen, että luonteeni puolesta minunkin olisi helppo joutua tällaisen suorittamisen kierteeseen aina tavoitellen jotakin parempaa, jotakin enemmän. Oli helpottavaa lukea siitä, miten Janni yrittää opetella rakastamaan ja kehumaan itseään, vaikka vatsan päällä olisikin pieni rasvakerros. Samalla tajusin, että olen hukassa.
Aloitin maaliskuussa treeniohjelman, jota noudatin säntillisesti. Se oli mukavaa. Tiesi mitä syö ja milloin. Vähitellen ruoka-ajat iskostuivat takaraivoon, eikä energiaa kulunut aikataulun muistamiseen ja miettimiseen tai siihen, mitä ateriaan kuului. Oli turvallista, kun tiesi syövänsä tarpeeksi, ei liikaa eikä liian vähän, vaan juuri sopivasti päästäkseen tavoitteeseen. Treenasin 12 viikkoa ahkerasti ja jo alussa tapahtui suuria muutoksia kehossa. Tietysti olo oli virkeä ja innostunut, kun ruokailu oli säännöllistä ja söin oikeassa suhteessa kulutukseen nähden. Sen lisäksi, että itse huomasin kehitystä, kuulin kommentteja muilta ja olin motivoitunut treenaamaan lisää. Treeniohjelman loppuessa ja kesän alkaessa tajusin olevani melko väsynyt säännöllisesti alkaneiden töiden vuoksi ja ajattelin, että menen salille, kun sää on huono ja muuten lenkkeilen. Välillä koin syyllisyyttä siitä, etten treenannut säännöllisesti. Päätin armahtaa itseni, vaikka edelleen se tuntuu jostakin syystä väärältä. Tiedostan, että syyllisyys on turhaa ja pystyn kyllä järkeistää asian itselleni. Syksyn alkaessa ehdin miettiä uudelleen treenejäni. Nyt olen saanut uudet treeniohjelmat ja aloitan ne ensi viikon jälkeen, kun aikataulu on joustavampi ja energiaa enemmän.
Nyt, pari kuukautta myöhemmin olen yhä hukassa. En tarkoita, että olisin jotenkin epätoivoinen, vaan tietoinen siitä, ettei ajattelutapani ole oikea. Mietin jatkuvasti, pitäisikö tehdä enemmän, pitäisikö saada tuloksia nopeammin tai pitäisikö herkuttelusta potea huonoa omatuntoa? Puoli vuotta sitten en potenut. Ainoastaan silloin, jos syömisen takia olo muuttui tukalaksi, mutta en tuntenut pistoa sydämessäni käydessäni kaverin kanssa Hesburgerissa tai ravintolaillallisella.
Sosiaalinen media luo treenaamisesta tietynlaisia mielikuvia ja vääristävät varmasti monen muunkin ajattelutapaa suhteessa treenaamiseen ja itseensä. Olen pitkään halunnut kirjoittaa aiheesta, mutta olen aina kirjoitusta aloittaessani alkanut epäillä. Vasta nyt, kun moni ystäväni on alkanut puhua samoista asioista, tajusin etten olekaan yksin. Eräs ystäväni sanoi olevansa onnellisempi ja vapautuneempi, kun on lopettanut esimerkiksi fitnessbloggaajien seuraamisen Instagramissa. Blogeista voi lukea monesti melko lyhyitä (ja liian usein pinnallisia) blogipostauksia. Itse välillä löydän Instagramista bloggaajan kuvan, jossa hän mainostaa uutta postaustaan mielenkiintoisesti syvällisellä lauseella tai kysymyksella ja luulet löytäväsi ajatuksia ja mielenkiintoa herättävän postauksen, mutta saat pettyä muutamaan kuvaan ja pariin hassuun tekstikappaleeseen. Turhauttavaa. Lakkasin seuraamasta kyseistä blogia ja Ig-tiliä.
Blogit voivat olla täynnä sanallista ja sanatonta tietoa siitä, missä ripset, hiukset ja kynnet laitetaan kuosiin. Bloggaajat mainostavat tietysti yhteistyökumppaneitaan, jotka saavat palvelulle vastineeksi mainostusta. Kuitenkin blogeissa kannustetaan lukijoita olemaan aitoja ja valetaan uskoa, että lukija on täydellinen sellaisena kuin on. Uskooko lukija? Jos juuri on lukenut postauksen siitä, jossa käy ilmi, että ihminen laitatuttaa kaikkea ylimääräistä itseensä, voiko sellaista pitää enää aitona? Voiko nuori teinityttö ajatella riittävänsä sellaisenaan vain koska bloggaaja sanoo niin? En aivan usko, jos päästä rintavarustuksen alle saakka löytyy enemmän epäluonnollista kuin luonnollista.
Olen itse niin suuresti kaikkea feikkiä vastaan, että jo se, että hetken mielessäni kävi laitatuttaa ripset lomamatkalle siksi, että aamuisin ei kuluisi meikkaamiseen aikaa, sai minut miettimään, voinko todella antaa periksi. Tulin lopputulokseen, että en. En voi olla yhtä mieltä ja toisena hetkenä tehdä toista, vaikka minulla sille perustelu olisikin. Ajatus ripsien helppoudesta aamulla herätessä, meressä polskiessa ja aurinkoa ottaessa olisi kiva, mutta sitten ajattelin, että ei, keksin jonkin muun ratkaisun (ja päätin, että kokeilen kestoripsivärjäystä, sillä pidennettyjä räpsyttimiä en halua). En halua leimautua tiettyyn ihmistyyppiin ja vaikkei kukaan muu ajattelisi sitä niin, ajattelisin itse. Itselleni haluan olla rehellinen. Ja kuka voisi ottaa tosissaan ihmistä, joka sanoo yhtä ja tekee toista?
Pohdimme tällä viikolla ystäväni kanssa sitä, ovatko kaikki fitnesstyypit oikeasti onnellisia, kun ovat päässeet kaikesta prosessoidusta ruoasta ja sokerista eroon. Moni haluaa olla teinitytöille ja nuorille naisille roolimalli ja motivoida heitä, mutta minullekin on tapahtunut jotakin. Ennen urheilin puhtaasti omasta rakkaudesta lajiin ja nautin siitä hyvän olon tunteesta, josta blogeissakin puhutaan. En kieltänyt itseltäni ruokia, mutta treenaamisen paljouden ja säännöllisen ruokailun vuoksi herkuttelu ei ollut yleistä ja silloin, kun sitä tapahtui, siitä ei tullut morkkista. En laskenut koskaan kaloreita syödessäni, vaan rakastin nauttia myös herkullisia pihvejä ja gourmet-ruokia. Oli ihanaa ostaa uusia treenivaatteita ja hikoilla salilla. Mutta nyt. Nyt tuntuu, että oma käsitys urheilusta ja itsestä on kadoksissa ulkoapäin tulevien häiriötekijät sotkiessa sitä. Kaikkeen mitä teet, kohdistuu nykyisin paineita paljon enemmän kuin joitakin vuosia sitten. Olen kyseenalaistanut ajattelutapani. Olen alkanut miettiä, pitäisikö tuntea toisin, pitäisikö treenata toisin, pitäisikö olla kovemmat tavoitteet, pitäisikö vapaapäivistä tuntea huonoa omatuntoa ja pitäisikö joka päivä syödä supersäntillisesti. Samalla tiedän vastauksen olevan kaikkeen: ei todellakaan.
Olen melko tietoinen omasta ajattelutavasta ja kyseenalaistan myös itseäni. Olen miettinyt paljon sitä, miksi mieleeni hiipii vääränlaisia ajattelutapoja ja uskon, että kaikki johtuu ulkoisesta fitnesshabituksesta. Ennen olin vähempään tyytyväinen enkä toiminut ainakaan näin vahvasti suorittajan elkein, mutta nyt tuntuu, että treenaaminen menee helposti suorittamiseksi. Haluan edelleen tehdä tätä siitä syystä, miksi sen aloitinkin, eli oman hyvinvointini kannalta. Entisenä kilpaurheilijana ja kovan kilpailuvietin omaavana voin sanoa, että tiettyjä tavoitteita kyllä tarvitsen, mutta ilman, että sairastun tähän fitnekseen! Haluan tehdä numeerisia tavoitteita, jotta voin vertailla kehonkoostumusmittauksesta saatuja tuloksia, mutta en halua elää elämääni asettaen ehtoja ja kieltoja, joista tunnen pahaa oloa. Syön toki terveellisesti, monipuolisesti ja säännöllisesti, mutta joskus pitää herkutella. Sekin, ettei kiellä itseltä herkkuja, vähentää itsessään himoa herkkuihin! Kohtuus kaikessa.
Tuntuu hyvältä myöntää, miltä oikeasti tuntuu. Silloin ei tarvitse teeskennellä edes itselleen ja vähitellen voi työstää omaa ajattelutapaansa. Tässä postauksessa toin julki omia näkökulmiani ja ajatuksia, joiden kanssa olen tasapainotellut, enkä tarkoita loukata ketään, joka on laitatuttanut ripset tai kynnet. Kyse on kokonaisuudesta, ei yksittäisistä tekijöistä. Rakastan urheilua, olen kilpailuhenkinen ja mielelläni asetan itselleni tavoitteita. Ulkonäkö merkitsee minullekin ja tahdon kehittää itseäni myös ulkoisesti salitreenillä ja huolehtia, että ulkoinen olemukseni on huolitellun näköinen. Olen vain huolissani naisten puolesta kaiken epäaidon ihannoinnin yleistymisen vuoksi ja välillä tuntuu, että ihmisiltä unohtuu se tärkein. Tärkeintä on pysyä rehellisenä itselleen eikä muuttaa itseään kenenkään tai minkään asian vuoksi!
Toivottavasti jokaisella kulkee mukana oma järjen ääni siitä huolimatta, mitä lukee tai näkee. Haluan itse olla uskollinen omille arvoilleni ja olla mahdollisimman helposti lähestyttävä, aito ja luonnollinen.
Toivotan kaikille oikein ihanaa viikonloppua ilman minkäänlaisia paineita! En sano, että olette täydellisiä sellaisena kuin olette, sillä sen jokainen on varmasti jostakin jo lukenut. Tärkeämpää on, että sisäistää sen. Minä sanon siis: työstäkää ja sisäistäkää se, että merkitsette paljon sellaisena kuin olette! Älkää muuttuko tämän maailman mukana. <3
<3 Iida
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti