perjantai 2. lokakuuta 2015

Tulevaisuus sinkun silmin

Nyt voin huokaista helpotuksesta, ja ehkä vähän nauraa. Vielä neljä vuotta sitten kaikki oli toisin. Sillä hetkellä muuten kovin hyvin, mutta huomasin silti aina haaveilevani jostakin, mitä minulla ei ollut. Olisin halunnut, että minulla olisi ollut kumppani, yhteinen koti ja sitä tavallista arkea. Muistan monesti keskustelleeni seurustelevien ystävieni kanssa ja sanoneeni, että en toivo kuuta taivaalta, vaan sitä tavallista arkea. Kyllä jokaisella varmasti tulee jossain vaiheessa fiilis, ettei jaksaisi enää kääntää yhtäkään korttia – varsinkaan, jos on pitkään joutunut pettymään tavalla tai toisella. Eikä sitä varmasti loputtomiin jaksakaan. Vihreä valo syttyy useimmiten juuri silloin, kun vähän höllää eikä odota ihmeitä tapahtuvaksi. Ja tämä ei ole mikään turha klisee.

Aloin miettiä muutaman vuoden takaisia fiiliksiä, kun viime viikonloppuna puhuin puhelimessa pikkusiskoni kanssa ja hän pohti tulevaisuutta. En muista, mistä tarkalleen keskustelimme, kun sanoin, että olin täyttänyt 21 vuotta vähän ennen kuin aloitin nykyisen suhteeni. Siskoni sanoi, että pianhan hän on samanikäinen ja ettei hänellä varmasti ole vielä tuon ikäisenä kumppania. Tästä olen keskustellut hänen kanssaan aiemminkin ja yleensä pääsemme lopputulokseen, jossa hän kuvailee tulevaa elämäänsä monen kymmenen kissan kanssa kutoen villasukkia – ilman miestä. Samantyylisissä tunnelmissa soitin aikoinaan äidilleni, joka osittain nauroi tulevaisuudenpaineilleni, mutta joka puheillaan auttoi minua päästämään aikataulullisista odotuksistani irti. Olin kuvitellut elämäni etukäteen liian tarkasti.




Oma elämä pitää rakentaa itsenäisesti, vaikka rinnalla olisikin joku, jonka kanssa rakennettaisiin yhteistä elämää, mutta yksin olemisessa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suunnitella elämäänsä yksin. On käytännön asioiden vuoksi helpompaa, jos löytää nuorena jonkun, jonka kanssa viettää (toivottavasti) loppuelämänsä. On helpompi yhdessä suunnitella hankintoja kuin pohtia, mitä kummankin tavaroista otetaan. Kaikkea on kaksin kappalein, yksi sun ja yksi mun. Ei elämää kuitenkaan tällaisen varaan pidä perustaa, eikä elämää saa jättää odottelun vuoksi elämättä, mutta kyllä itse ainakin vuosia sitten mietin, kannattaako omaan yksiöön ostaa esimerkiksi isompaa teeveetä tai uutta ruokapöytää.

Tästä kaikesta puheesta huolimatta minulle itselleni oli tärkeää pitää kiinni ajatuksesta, että asun ensin yksin ja niin toivoin myös tulevalta kumppaniltani (jota en silloin vielä tuntenut). Kotoa pois muuttamisen jälkeen ainakin omalla kohdallani oli iso asia opetella yksin olemista, kun olin tottunut ison perheen läsnäoloon. Muistan myös murehtineeni perheeni puolesta kaikennäköistä, mutta se on varmasti perheestä irtautumisvaiheessa normaalia. Yksinään viihtyminen on jossain määrin tärkeää, sillä silloin itseään tutkiskelee eri tavoin ja itsensä oppii tuntemaan paremmin. Mielestäni on tärkeää tuntea ja hyväksyä itsensä sekä tiedostaa, millainen on omillaan, ennen kuin lähtee perustamaan yhteistä kotia kenenkään kanssa.

Pohdin parinkympin paikkeilla omia kriteerejäni, jotka olin kandidaatille asettanut. Ne olivat aika jyrkät. Pikkuveljeni sanoivatkin minun vielä kotona asuessani, että Iida, sä et koskaan tule saamaan ketään, koska oot niin tarkka. Ehkä se on myös itsensä suojelua, että asettaa tiukat raamit, jotta joku niistä vähän poikkeava joutuu näyttää olevansa tutustumisen arvoinen ja osoittaa omat oletukset ja kriteerit naurettaviksi. Kriteereistä kiinnipitäminen karsii myös väärin perustein liikkeellä olevat pois melko nopeasti. Se, että määrittelee toisen jo ennen kuin hänen olemassaolostaan edes tietää, on melko pinnallista, mutta osoittaa toisaalta omien mielenkiinnon kohteiden tuntemista. Ja se, että uuden ihmisen tavatessa suhtautuu häneen neutraalisti ja avoimesti, on taas fiksuutta, joka voi kolahtaa omaan nilkkaan positiivisesti.




Nyt voin katsoa taaksepäin ja huokaista. Ja ehkä myös nauraa omille silloisille ajatuksille, vaikka kovin vakavilta ne silloin tuntuivat, kun katselin kavereiden poikaystävien tekevän heille ruokaa tai auttavan kodin askareissa. Ne pienet asiat, joita ystävien parisuhteissa näki, tuntui sinkun silmin erittäin luksukselta. Ehkä myös se, että pidin niin sanotusti rimaa korkealla enkä halunnut sekaantua mihin tahansa, sai aikaan sen, että nyt osaan arvostaa sitä, mitä minulla on. Tunnen oloni vahvaksi yksin ja yhdessä. Voin olla toisen onnistumisista aidosti onnellinen ja omat onnistumiset on mahtava voida jakaa toisen kanssa. Osaan arvostaa sitä tavallista arkea, jota toivoin. Löydän onnea pienistä asioista, kuten yhteisestä juoksulenkistä, ruoanlaittohetkestä, pyykinpesusta tai matkan suunnittelusta. En tarvitse ihmeitä ollakseni onnellinen. Päinvastoin, pienistä asioista onnen löytäminen tekee elämästä ihmeellisen.

Aivan turhaan olen 19-vuotiaana stressannut tulevaisuudesta ja siitä, onnistuuko kaikki. Elämäni on nyt vasta edessäpäin. Nyt sanoisin 20-vuotiaalle pikkusiskolleni (ja kaikille muille näitä asioita pohtiville), että nauti arvokkaasta elämästä, joka sinulle on annettu. Elämälläsi on tarkoitus ja jonakin päivänä kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

Tällä hetkellä ajatus tulevaisuudesta vaikuttaa turvalliselta ja hyvältä. Seuraavan kerran, kun mietin tulevaisuutta ajatellen aikataulua tai välietappeja, tiedän että kaikki varmasti tapahtuu omalla painollaan. Ihan kuten tähänkin asti. 


Don't wait for the perfect moment, take the moment and make it perfect.
<3 Iida


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti