sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Voiko toinen sanoa, mikä sinulle on parasta?

Viime kesäkuussa kirjoitin uupuneena siitä, miten tasapainoa voi olla joskus vaikea löytää. Olin viime vuoden alussa päättänyt, että on aika laittaa itseni jälleen ruotuun. Niin että voin henkisesti ja fyysisesti hyvin. Olin levännyt pesäpallon lopetettuani liian pitkään enkä kokenut, että ryhmäliikuntatunnit enää riittivät minulle. Aloitin nettivalmennuksen noudattaen sitä orjallisesti, mutta viikon 12 loppuessa, olin ylikunnossa ja ahdistunut syömisestä. En ole koskaan kärsinyt syömishäiriöstä, mutta huomasin, että ruokien punnitseminen ja tietynlainen syöminen voi jäädä päälle. Aloin kokea huonoa omaatuntoa herkuista enkä edes voinut nauttia niistä samalla tavalla kuin ennen. Minusta tuli ajatusteni orja ja vaikka tunnistin ajatukseni vääriksi, niistä oli vaikeaa pyristellä irti.

Syksyllä aloitin treenaamaan uusilla ohjelmilla, tällä kertaa syöden ilman mitään ohjeita, mutta kuitenkin kiinnittäen säännöllisyyteen, määriin ja aterian sisältöön huomiota. Minua kiinnosti kovasti oppia lisää terveellisestä ruokailusta ja monesti olen pohtinut personal trainerin koulutusta ihan vain oman oppimisen vuoksi (ja todennut, että se tulisi melko kalliiksi, ellen aio työskennellä alalla). Huomasin saavani tuloksia aikaan ihan normaalilla syömisellä kieltämättä itseäni joskus herkuttelemasta. Yleensä ei edes tehnyt mieli mitään ylimääräistä, kun mielessä ei ollut pitkää kieltolistaa. Alkoholi on syystä tai toisesta jäänyt lähes kokonaan, kun ei vain tee mieli. Pepsi Maxiakaan ei tee usein mieli, se tyydytti sokerinhimoni vuosi sitten valmennuksen aikaan. Innostuin ja ahmin netistä paljon juttuja siitä, miten voin hyvällä ruoalla ja säännöllisellä liikunnalla saada aikaan hyviä tuloksia. Ajattelin haluavani näyttää itselleni, että pystyn muokkaamaan kroppaani ilman sellaisia radikaaleja muutoksia, joita olisi hankala ylläpitää dieetin loputtua.


Sanotaanhan, että ruokailun vaikutus painonpudotuksessa on 80% ja liikunnan 20%, mutta se ei silti tarkoita, etteikö koskaan saisi syödä jotakin makunystyröitä hivelevää. Reissussa ollessamme ostin FitFarmin Bikini Challenge -valmennuksen ja ensimmäisellä valmennusviikolla huomasin jälleen ahdistuvani. Minua ahdisti kovasti se, että pitää elää jälleen niin säännösteltyä elämää. Olin vuosi takaperin noudattanut ruokavaliota, mutta ehkä liikaakin. Nyt en halunnut, että ruokailuun liittyvät seikat vaivaisivat mieltäni ja hallitsisivat sitä. Halusin itse nousta tilanteen yläpuolelle. En halunnut enää väsymystä ja kokea elämänilon vähenemistä. Enkä niitä lyijyn painoisia jalkoja. Halusin iloisen mielen, hyviä treenejä ja lisää tuloksia!

Luin paljon dieetteihin liittyviä asioita, sillä halusin saada useanlaista näkökulmaa ja kokemuksia. Kuka punnitsee ruokansa ja miltä hänen kroppansa näyttää? Kuinka paljon ihmiset treenaavat? Miten usein he herkuttelevat? Onko ihmisten elämä oikeasti sellaista, mitä he somessa mainostavat? Pohdin näitä asioita ensimmäisellä viikolla joka päivä ystävieni kanssa keskustellen. Kuitenkin samalla, kun seilasin eri ääripäiden välillä pohtien missä on minun keskipisteeni, noudatin ohjeita täsmällisesti. Parissa viikossa suolan puutteesta johtunut päänsärky väheni (en saanut aluksi käytettyä määrättyä päivittäistä suolamäärää) ja näläntunne helpotti, kun ruokailurytmiin tottui reissuelämän epäsäännöllisyyden jälkeen.

Yhtenä päivänä huomasin, että mieleni tekee karkkia. Pohdin, halusinko venyttää monta viikkoa, jonka jälkeen syödä herkkuja vai valitsisinko nyt kaupasta ne muutamat irtokarkit, joita tekee mieli? Toteutin jälkimmäisen. Ostin karkkia puolet vähemmän kuin normaalisti, enkä edes syönyt kaikkea. Sen jälkeen mietin hetken, olinko juuri luovuttanut. Perfektionistin luonteen omaavana on vaikeaa tehdä mitään soveltaen. Vaikka joskus soveltaminen olisi parempi vaihtoehto, saattaa se tuntua väärältä ja saada olon, että ei ole onnistunut. 


Seuraavana päivänä olo ei ollut huono, ei fyysisesti tai henkisesti. Olin valinnut sellaisia makunautintoja, joista oikeasti nautin ja lopettanut, kun ei enää tehnyt mieli. Seuraava ateriani oli jälleen ohjeiden mukainen ja Pohjanmaalle perheeni luo matkustaessani tiesin, että joudun luultavasti taas improvisoida. Yhtenä iltana söin Kotzonen ja olin tehnyt päätöksen nauttia joka palasta. Olen treenannut kaikki nämä kolme viikkoa ohjeiden mukaan ja Pohjanmaalla tein lisäksi lenkkejä perheeni koiran kanssa.

Päätin siis tietoisesti noudattaa ohjelmaa soveltaen. Siksi, ettei korvieni väliin jäisi vääristyneitä, jumittavia ajatuksia ruokailusta. En aio viikolla 11 juosta kauppaan ostamaan kaikkea sitä, millä saan aloitettua kumoamaan tehtyä työtä, vaan haluan kerätä ohjelmistani kaikki tärkeät elementit ja ylläpitää säännöllisyyttä ja hyviä aineksia ruoan ja treenin tekemisessä jatkossakin. Haluan terveellisen elämän, mutta en ikuista dieettiä. Haluan tuloksia, joita voin ylläpitää osana normaalia arkea ja jatkaa hyvien valintojen tekemistä. Ensimmäisellä viikolla painoni tippui 700g ja toisella 600g. Ei se Kotzone sittenkään muuttanut mitään. Vyötärö on kaventunut kolmessa viikossa viisi senttiä ja senttejä on lähtenyt muistakin mitatuista paikoista. Tavoitteeni ei ollut painon pudottaminen vaan rasvan polttaminen keskivartalosta. Kun pää on mukana tekemässä työtä hyvällä mielellä, syntyy tuloksiakin paremmin!

Luulin jo kerran löytäneeni balanssin, mutta luulen sen löytyneen vasta nyt. Olen motivoitunut siitä, että voin tehdä tätä seisten omien päätösteni takana vilkuilematta muualle – silti tuloksia saaden. Tiedän myös sen, että joidenkin täytyy tehdä täysin ehdottomia päätöksiä pyrkiessään tavoitteeseensa ja dieetin idea on noudattaa sitä kuten on ohjeistettu, mutta jokainen vastaa loppujen lopuksi omasta kehostaan ja hyvinvoinnistaan. Itsensä tunteminen ja kuunteleminen on tärkeää, sillä kukaan muu kuin sinä itse ei voi sanoa, mikä on juuri sinulle parasta. Joskus vastaukset löytyvät itsellekin monien kokeilujen ja eksymisten kautta.

Tasapainoista sunnuntaita! <3
<3: Iida

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti