sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kiitollinen traditioista

En ole aikaisempina talvina joulun aikaan laittanut kotiani mitenkään ihmeellisemmin joulukuntoon. Olen polttanut kynttilöitä, hörppinyt glögiä, asentanut joitakin valosarjoja tuomaan tunnelmaa ja tehnyt torttuja. Tänäkään vuonna meillä ei ole joulukuusta tai kotona sen suurempia jouluisia sisustuselementtejä parvekkeella olevien valosarjojen lisäksi. Yleensä joulu on sijainnut niin vahvasti yhdessä osoitteessa, Etelä-Pohjanmaalla, että en ole edes lähtenyt omaa kotiani muuttamaan tämän jouluisemmaksi.


Tänä vuonna vietämme joulun Etelä-Pohjanmaalla tuossa osoitteessa, jossa joulu minulle sijaitsee. Tämä on minun ja Miikan ensimmäinen joulu (Suomessa) yhdessä, kun viime vuonna vietimme joulua Singaporessa ja kaksi sitä aikaisempaa joulua olemme olleet erikseen perheidemme parissa. Ollessani perheen vanhin lapsi, pystyn näyttämään kumppanilleni jouluperinteemme lähes sellaisena kuin ne ovat aina olleetkin. Vuodet ovat muuttaneet päivän kulkua tietyiltä osin, sitä ei voi estää, mutta pääpiirteet ovat säilyneet ja kaikki sisarukseni ovat mukana joulua viettämässä. Perhe ei ole vielä hajaantunut, eikä sisarusten puolesta porukkaa kasvatettu.

Vielä hetki sitten ajattelin, että karkumatka ulkomaille olisi ollut kiva ajatus. Silloin ei olisi tarvinnut suunnitella ja miettiä, missä ja miten joulu vietettäisiin. Yrityksen perustaneena ulkomaille lähteminen ei kuitenkaan ollut suunnitelmiin sopivaa ja aloin totuttelemaan ajatukseen Suomi-joulusta. Nyt ajatus kotijoulusta tuntuu ihanalta. En ole menneisyyteen haikailevaa sorttia, mutta huomaan kuitenkin olevani sen ikäinen, että olen alkanut muistella menneitä jouluja. Kotiimme kokoontui vuosittain paljon sukulaisia ja tunnelma oli aina ihana ja lämmin, lapsille myös jännittävä. Joulun rutiinit tuntuvat edelleen ihanilta muistoilta, ja vaikka useimmat niistä toistuvat tänäkin vuonna, jokin on muuttunut. Vanhempana asiat näkee eri tavoin.


Rakastan tapahtumia, juhlia ja sukulaisia. Usein ihmiset saattavat pitää sukujuhlia epämiellyttävinä, mutta minulle ne ovat kaikkea muuta. Tänä vuonna olen alkanut virittäytymään joulufiilikseen vasta itsenäisyyspäivän jälkeen. Sekin lienee perintöä äitini joulukuun tehtävälistan rutiineista, jotka aloitti piparkakkujen leipominen Linnan juhlia katsottaessa. Me tietenkin saimme pienen hetken painella amatöörimäisiä piparkakkuja ja syödä huonoimmat versiot, kunnes äidin piparkakkujen valmistus muuttui jälleen ammattimaiseksi leipomiseksi niin, että hikikarpalot lensivät otsalta eikä edes juhlien pukuja ehtinyt arvostella. Olen kuullut, että tätä on tapahtunut jo aikaisemmassa polvessa, joten mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tulevaisuuden lapseni saavat jatkaa perinnettä joka vuosi 6.12. painellen kuvioita piparkakkumuoteilla valmiiksi kaulittuun piparkakkutaikinaan noin puolisen tuntia, kunnes tositoimet jatkuvat.

Tänä vuonna joulufiilikseen virittäytyminen on hoitunut kynttilöiden ahkeran polttamisen ja joulumusiikin siivittämänä, mutta suurin muistojen herättäjä on ostamani hyasintti. Monta vuotta olen ajatellut, että olisi ihana saada kotiin joulun tuoksu, mutta jättänyt kukan kuitenkin ostamatta. Tänä vuonna sen ostettuani olen useasti löytänyt itseni muistojen maailmasta. Olen ajatellut kiitollisena sitä, että minulle ja sisaruksilleni on luotu vuosi toisensa jälkeen ihania jouluja, jotka ovat muodostuneet niin vahvoiksi perinteiksi, että yhden kukan ihana tuoksu palauttaa nuo kaikki muistot elävinä mieleeni. Ajatus siitä liikuttaa. En haluaisi, että mikään muuttuisi, mutta joka vuosi olen vanhempi ja aina vuoden kauempana noista muistoista. Muistot eivät katoa, mutta jollain lapsellisella tavalla en haluaisi kasvaa pois siitä tunnelmasta, jossa kaikki ne vuodet jouluni vietin.


Viimeistään ruoan tuoksun leijailu yläkertaan herätti aattoaamuna kahdeksalta ja pian sen jälkeen joulukuusen koristelusta kilpailtiin. Joko ennen tai jälkeen Lumiukon kipitettiin joulusaunaan ja kello 12 sisarusten kinastellessa siitä, kuka saa laittaa kuuseen minkäkin kuusenkoristeen, äiti käskee olla hiljaa ja kuunnella joulurauhan julistuksen.

Ensi viikon lauantaina herään pihamökistä, eikä kuustakaan ole kenenkään enää kiire koristella. Nykyisin Lumiukon tullessa teeveestä, usein odottaa nostalgisempaa tunnetta kuin todellisuudessa tuleekaan, eikä saunan jälkeen puuroa syödessä enää jännitä, kuka saa mantelin. Ennen meillä kävi Joulupukki iltaseitsemältä ja kerran jopa näimme, kuinka pukin lähdettyä porot lensivät taivaalla kohti seuraavaa kohdetta.


Ehkä jouluaatto on aina ollut vanhemmilleni samanlainen, jollaisena minä näen sen nyt. Muistot, jotka ovat jääneet mieleeni elämään, ovat olleet niitä pienen tytön ihania, rakkaudentäyteisiä, onnen, ilon ja jännityksenkin hetkiä. Yhä paremmin opin ymmärtämään, mitä vanhempani meidän vuoksemme vuosittain tekivät ja millaisen vaivan he olivat valmiita vuoksemme näkemään. He ovat luoneet vahvan tradition, jonka ansiosta ihanat muistot tulevat mieleen hyasintin tuoksusta tai tietyistä joululauluista. He ovat taianomaisen ja jännittävän tunnelman luojat. Perinteillä on tärkeä rooli ja niiden arvon oppii näkemään vasta vanhempana. Silloin haikeuden tunteen korvaa kiitollisuus ja voi ymmärtää, että perinteitä saa myös päivittää.


<3 Iida

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti