torstai 30. maaliskuuta 2017

Voiko unelmiensa elämän luoda mielikuvilla?

Viime viikonloppuna olimme perheeni luona Etelä-Pohjanmaalla ja sunnuntaina päädyimme katselemaan vanhoja valokuvia. Outoa, että muistin lähes jokaisen kuvanottohetken. Suurimman osan niistäkin, joissa olin 5-vuotias. Asuimme tuolloin Amerikassa, joten uskon monivivahteisen ja tapahtumarikkaan elämän olevan syynä sille, että muistan asioita niin selkeästi jo noilta ajoilta.

Kuvista tulvi mieleeni monenlaisia muistoja. Oli muistoja lapsuudenystävistä, kaverisynttäreistä, sukulaisista, sisaruksista, eri näköisestä kodin sisustuksesta, vaatteista, lemmikeistä, vanhan mallisista limsapulloista ja 90-luvun karkkipusseista. Tuntui, että nuo ajat palasivat kirkkaina mieleeni.



Jäin miettimään, miten jokaisen elämässäni tapahtuneen asian on täytynyt tapahtua, jotta olen tässä nyt. Uskon vahvasti, että jokaisella asialla on jokin suurempi tarkoitus ja että mikäli jotkin asiat olisivat jääneet tapahtumatta, en eläisi sellaista elämää, kuin nyt elän.

Pienenä en epäillyt tekemisiäni, tai en ainakaan muista tehneeni niin. Ei minulla ollut tarkkaa visiota siitä, mikä minusta tulee isona, mutta toteutin paljon niitä asioita, jotka toivat minulle onnea ja iloa. Tähänkin päivään yltäviä yhdistäviä tekijöitä on. On suunnittelemisen ja luomisen halu sekä halu auttaa muita. Olen pienestä pitäen ollut sinnikäs ja kun olen jotakin tehnyt, olen tehnyt sen täysillä.

12-vuotiaana olen piirtänyt ystäväni kanssa unelmatalojemme pohjapiirrustuksia ja suunnitellut koirakennelin perustamista. Olen aina suunnitellut paljon asioita paperille kirjoittaen tai piirtäen ja sitä kautta unelmoinut minulle hyvää mieltä tuovista asioista. 

Siskoni kanssa suunnittelimme vaatemallistoa, jota yhdessä ideoitiin ja jota siskoni toteutti paperille – hän kun oli (ja on) kynän kanssa paljon lahjakkaampi kuin minä. Brändinimikin oli keksitty. Pienenä omat unelmat eivät kysyneet todennäköisyyksiä. Silloin unelmia työstettiin puhtaasti sydämestä käsin. Suunniteltiin ja unelmoitiin sitä, mikä tuntui oikealta ja kivalta. Ei silloin ollut noloa esittää ideoitaan sisältä kumpuavalla innokkuudella, vaikka muut saattoivat joskus ajatella, että no mitä nyt tällä kertaa.



Tiesin aina, että haluan muuttaa Helsinkiin. Eräänä tammikuun iltana 18,5-vuotiaana tein työhakemuksen Korkeasaaren kahviloihin. Edes ylioppilaskirjoitukset eivät olleet tuolloin vielä kokonaan ohitse. Kerroin äidilleni asiasta, mutta hän ei ollut ajatellut, että saisin haastatteluun kutsun. Kutsu tuli ja muutama tunti haastattelun jälkeen sain vahvistuksen siitä, että minut on valittu. Uudet kuviot valtasivat ajatukseni, enkä olisi malttanut odottaa huhtikuussa tapahtuvaa muuttoa Helsinkiin.

Tuntuu, että teen tälläkin hetkellä asioita uskoen taianomaisella tavalla tulevaisuuteen ja siihen, että se tuo tullessaan juuri sitä, mitä tarvitsen. Joskus saan sitä mitä olen toivonut, toisinaan jotain mitä en ole osannut edes odottaa. Oppiläksyjä, joista täytyy oppia. Toivottuunkin määränpäähän saattaa päästä mitä omituisinta reittiä, sen vuoksi silmät täytyy pitää jatkuvasti auki. Elämä antaa sitä mitä elämäämme tarvitsemme. Ja se ei ole aina pelkkää ihanuutta.

Pohdiskelin viikonloppuna sitä, miten olen oikeastaan päässyt tähän missä olen nyt. Moni asia, joka elämässäni tällä hetkellä on läsnä ja olemassa, on ollut ajatuksissani nuorempana. Tiesin jo nuorena, missä haluan parikymppisenä asua. Tiesin, miten haluan asua. Että haluan lemmikkejä ja samanhenkisiä ystäviä. Tiesin, millaisia asioita haluan tehdä. Osa mieltymyksistä on voinut hieman muuttaa muotoaan, mutta sehän ei minua haittaa – rakastan muutoksia! Kuitenkin pääpiirteittäin elämäni on juuri sellaista, ehkä enemmänkin, mistä nuorempana unelmoin.




Silti; olen epäonnistunut, olen itkenyt, olen miettinyt miksi, olen miettinyt tarkoitustani ja koko elämän tarkoitusta. Olen tuntenut välillä, ettei elämässä ole mitään järkeä ja minulla on ollut ajanjaksoja, jotka ovat tuntuneet pitkiltä ja tylsiltä. Mutta aina – aina, inspiraatio ja ilo ovat saapuneet takaisin. Joka kerran jälkeen olen hitusen viisaampi ja kärsivällisempi.

Olen oppinut, että tylsiin ja ikäviin ajanjaksoihin kannattaa suhtautua niin kevyesti kuin vain suinkin pystyy. Tiedän, että tylsät ajat eivät kestä ikuisesti, niin kuin eivät iloisetkaan. Ja eihän mikään tuntuisi miltään, ellei välillä täytyisi käydä vähän syvemmällä.


Viikonloppu oli todellista akkujen latausta, sillä olen hetken aikaa käsitellyt paljon ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita, jotka ovat liittyneet minuun itseeni. Mitä minun pitäisi tehdä ja miten minun pitäisi sitä tehdä? Mitä tietyt mieltymykset ja unelmat kertovat minusta? Mitkä kaikista näistä unelmista pitäisi toteuttaa? Mitä sisimpäni viestejä minun pitää kuunnella? Viikonloppuna pysähdyin miettimään niitä asioita, jotka ovat aina olleet elämässäni vahvasti esillä taitoina tai unelmina. Ja sitä, miten niistä on nyt tullut osa elämääni. Lähes kaikista, ainakin jollain tapaa. Ei ole siis mitään syytä olla uskomatta, etteikö tämänhetkisistä unelmista tulisi aivan yhtä totta kuin niistä, jotka ovat totta tänään.

Aurinkoista torstaita!
💚 Iida