Mistä olen kotoisin?

Kun minulta kysytään, mistä päin tulen, jään monesti miettimään, että niin... mistä minä oikeastaan tulen. En jaksaisi joka kerta aloittaa selittämään syytä sille, miksen oikeastaan tunne tulevani mistään ja samaan aikaan koen olevani kotoisin monestakin paikasta. En koe olevani kotoisin pelkästään Etelä-Pohjanmaalta, vaikka siellä melkein puolet elämästäni olenkin asunut.

Tribune Tower

Olen syntynyt Oulussa ja asuimme siellä siihen saakka, kun olin nelivuotias ja muutimme Amerikkaan, Chicagoon. Chicagossa asuimme puolitoista vuotta ja siellä kävin Kindergartenia, joka vastaa Suomen esikoulua. Minulle pakattiin sini-kirkkaaseen koulutarvikeboksiin kirjoitus- ja askartelutarvikkeet ja mielestäni niin hienot violetit sakset. Monet, joille kerron historiastani, sanovat kysyvästi, että minähän en varmaan muista tuosta ajasta kovin paljoa. Muistan paljon. Luulen, että se johtuu siitä, että en ole asunut yhdessä paikassa koko lapsuuttani, vaan minulle on kertynyt monia muistoja eri kaupungeista ja maista.

Vielä tänäkin päivänä jokin tuoksu tai maku voi tuoda mieleeni muistoja Jewel Osco -ruokakaupan jostakin osastosta tai amerikkalaisesta karkkipussin karkista. Muistan senkin, kun jo nelivuotiaana menin äidin luokse irronneen hampaan kanssa, eikä hän uskonut minun puhuvan totta ennen kuin näytin. Opin myös uimaan viisivuotiaana ja sukeltelin varsinaisena vesipetona asuinalueen uima-altaalla harva se päivä. Yksi asia, mitä jankutin niin kauan, että sen sain, oli kaupasta ostettava valmis lunch box. Vaikka ne oli tarkoitettu vähän isommille, tahdoin sellaisen joka kauppareissulla. Ja sen yhden kerran, kun sen sain, muistan menneeni kotona ensimmäisenä olohuoneeseen mutustamaan juustoa ja keksiä. Huonoista muistoista mielessäni on ainoastaan pelko vessanpöntön korkealla olevasta vedestä. Amerikassa vessaa vetäessä vesi tuli välillä pöntön yli ja viisivuotiaalle tapahtumat piirtyvät mieleen isommassa mittakaavassa kuin todellisuus varmasti oli. Edelleen, jos vesi on pöntössä korkealla, varmistan että reitti vessasta on selvä, mikäli vesi lähtee pyörteessä nousemaan.

Koulubussiin osoite rinnassa, jotta lapsoset löytävät oikeaan paikkaan.

The Buckingham Memorial Fountain, Chicago

Olen onnellinen monista muistoista, joita olen saanut kerätä pienestä iästä lähtien. Pienenä ei edes ymmärtänyt, miten kiitollinen jonakin päivänä voi vanhemmilleen olla siitä, että on päässyt näkemään ja kokemaan näin paljon. Omat kokemukseni ovat olleet vain positiivisia, ja jos joku pelkää ottaa lastaan koulusta pois ulkomaankomennuksen/-matkan ajaksi ja matkustaa uuteen maahan, sanoisin että älkää empikö. Niin vähän se ottaa verrattuna siihen, paljonko se antaa.

Puhelu Suomeen ennen Skypeä,
WhatsAppia tai FaceTimea oli
harvinaista herkkua

Muutimme Suomeen, kun olin 5,5-vuotias ja vanhempani ostivat omakotitalon Etelä-Pohjanmaalta. Muistan, kun käännyimme tulevalle kotitielle kylmänä tammikuisena päivänä ja autossa äiti kysyi, tiedämmekö siskoni kanssa, minne olemme matkalla. Luulin, että joillekin vieraille. En oikeastaan muista, mitä ehdotin. Kun astuimme valkeaan, isoon ja tyhjään omakotitaloon sisään, se tuntui todella jännittävältä ja kiehtovalta. Minulla on tuolta ajalta kolme muistoa. Koomisin on se, kun juoksin päin lasiseinää innoissani uudesta talosta näkemättä seinän olemassaoloa ja lensin selälleni. Muut muistot olivat After eight -suklaat, joita talossa oli tarjolla ja Trip-pillimehut, joita siellä siskoni kanssa joimme. Loppujen lopuksi talosta kehittyi tärkeämpi paikka kuin olisin osannut kuvitella, enkä tahtoisi vanhempieni myyvän sitä koskaan.

Suomessa kävin englanninkielistä leikkikerhoa kansalaisopistolla, jotta kielitaito pysyisi yllä. Syksyllä aloitin eskarin Etelä-Pohjanmaalla pienessä koulussa mäen päällä, jota ympäröi metsä, ja jonne monet mieltä lämmittävät muistot liittyvät. Olin vajaan lukuvuoden verran koulussa kunnes keväällä ollessani melkein 7-vuotias, lähdimme jälleen maailmalle. Italiassa asuimme Pohjois-Italiassa Gardajärvellä, joka sijaitsi Alppien juurella. Tuolta ajalta minulla on paljon muistoja. Oli aina yhtä mukavaa lähteä markkinoille, joilta yleensä sain uuden kynsilakan ja erityisesti yksi mintunvärinen kynsilakka on jäänyt mieleeni. Väri saattoi olla suosiossa siksikin, että rakastin keskustassa olevasta jäätelöpaikasta saatavaa italialaista minttusuklaajäätelöä. Jäätelöä on ikävä, samoin sitä tiettyä porkkanamehua, jota Italiasta sai. Ei varmasti tarvitse mainita muistelevansa haikeudella vanhoja, kapeita katuja tai pitsoja rinteessä sijaitsevassa köynnöskasvien koristamassa ravintolassa hulppealla näköalalla. Asuimme Italiassa puoli vuotta ja aloitin jälleen ensimmäisen luokan Suomessa, siinä samassa pienessä keltaisessa koulussa mäen päällä. 

Desenzanossa rannalla, Italiassa

Ensimmäisen luokan keväällä suoritin loput ekaluokkalaisen velvollisuudet kotikoulussa, kun huhtikuussa suuntasimme Amerikkaan kokoonpanolla, johon silloin kuului vanhempieni lisäksi minä, siskoni ja ensimmäinen veljeni. Tuosta ajasta mielessäni  on huvittava muisto siitä, kun ahmin Aapisen loppuun sängyn alla, jotta voin ylpeänä mennä kertomaan äidilleni, että sain luettua sen ennen kuin kouluvuosi oli ohi. Heräsin aina aamuseitsemältä katsomaan Pokémonin uuden jakson ja itku tuli, mikäli en äidin herätyksestä huolimatta ollut herännyt. Siellä oltiin Pokémonissakin Suomen jaksoja edellä. Tuossa kerrostalossa asuimme kesän loppuun saakka, kunnes palasimme lopullisesti Etelä-Pohjanmaalle. 

Etelä-Pohjanmaalla aloitin pesäpallon, jota lajille uskollisena pelasin melkein kymmenen vuotta. Hoidin hevosia ja työskentelin 16-vuotiaasta saakka siivoamassa naapurin kotia, tein puutarhatöitä, työskentelin jäätelökioskilla ja kangaskutomon myyntipäivillä. Kävin ala-asteen, yläasteen ja lukion siellä. Lukiossa maailma alkoi houkutella ja tuntui, että olin saanut niin ison maistiaisen maailmaa jo pienenä, ettei pieni kaupunki enää riittänyt. Tahdoin eteenpäin, isommille vesille. 

Eilen havahduin siihen, että olen asunut 4,5 vuotta Helsingissä ja tuntuu kuin olisin muuttanut lapsuudenkodistani eilen. Kaikkihan tietävät sen sanonnan, että tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut ja kun katsoo taaksepäin, kaikki on toisin. Mieleni on täynnä ihania muistoja ympäri maailmaa ja jollakin tasolla veri vetää ulkomaille. En haluaisi luopua koskaan asunnosta Suomessa tai muuttaa pysyvästi pois, mutta voisin asua talvet muualla, jos se olisi mahdollista. Kuitenkin, kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, yleensä vastaan että Etelä-Pohjanmaalta säästyen tällaiselta tarinalta. Kuitenkin sukuni on sieltä sen lisäksi, että olen asunut siellä elämästäni noin 12 vuotta. Mielessäni ja sydämessäni olen kuitenkin muutakin kuin vain Etelä-Pohjanmaan tyttö.

Sunnuntaiterkuin

<3 Iida

Disney World, Florida / syyskuvia, Chicago

Maalaisranskalainen illallinen Kokkikoulu Espalla

Opintojeni ohella käyn töissä kaksi kertaa viikossa ja tällä viikolla minua onnisti valittujen työpäivien kohdalla, sillä eilisen työpäivän päätöstä en olisi halunnut missata! Palaverin jälkeen lähdimme töistä yhteistyökumppanin järjestämään illanviettoon Kokkikoulu Espalle. En tiennyt paikasta etukäteen, mutta kun saavuimme Espalle ja näin Pohjoisesplanadilla paikan mainosstandin, tajusin nähneeni sen joskus aiemminkin Espalla kävellessäni.

Kuljimme sisäpihan kautta sisään, jossa meitä odotti henkilökunta tervetuliaisskumpan kera. Ihastelimme aivan ihanaa miljöötä ja ehkä vähän jännitimme ruoanlaittoa. Ikkunoista näkymä oli idylliselle (ja kesällä varmasti kauniille) sisäpihalle ja ikkunalautoja koristi basilika, rosmariini ja rakuuna loisteputkivalaisimien alla.

Kokkikoulu Espa on kokkikoulu, jossa keittiömestarin johdolla kaikki pääsevät itse loihtimaan ravintolatasoisen menun samalla, kun pitää hauskaa ystävien kanssa ja nauttii viiniä ruoanlaiton lomassa. Paikka taipuu yritysasiakkaiden lisäksi myös yksityiseen käyttöön ja jokainen tapahtuma loihditaan toiveiden mukaiseksi. Monia polttareitakin paikassa on juhlittu, enkä yhtään mieti miksi! Tämä pistetään ehdottomasti omankin korvan taakse tulevaisuutta ajatellen.

Kokkailujen aikana pidettiin huolta, että vesi- ja viinilasit pysyivät täysinä ja pientä purtavaa oli tarjolla.

Ensin meille ohjeistettiin ruoanvalmistus vaihe vaiheelta keittiömestari Matti Lempisen samalla heittäessä vitsiä jos jonkinmoisesta asiasta. Matti Lempinen hoiti ruoanlaiton organisoinnin erittäin mallikkaasti ja lämpimän humoristisesti. Ruokaa valmistettiin kunnolla, mutta ei kuitenkaan niin tosissaan, että hikikarpalot olisivat alkaneet valua otsalla. Matin asenne sopii hyvin keittiöön ja mieleeni tulikin jokin kokkiohjelma, sillä asenne oli kokkimaisen päättäväinen ja koko ajan oltiin vauhdissa.

Meidät jaettiin menun neljän ruokalajin mukaisiin ryhmiin, jossa jokaista ruokalajia valmisti kaksi kahden tai kolmen hengen ryhmää. Menuun kuului:

Olin kahden työkaverini kanssa jättikatkarapu, kukkakaalivanukas ja avokadosalaatti -ryhmässä. Minä tein guacamolen, joka aluksi näytti erittäin helpolta, mutta kuitenkin otti tekemisessä pidemmän ajan kuin kuvittelin. Nauroimme, että kaikkien tekemistä saattoi hidastaa kokkaaminen vieraassa paikassa ammattilaisten silmien alla. Välineet olivat kuitenkin selkeästi ja helposti esillä ja ruoanlaittopisteillä oli liesi, pari leikkuulautaa ja laatikoissa tarvittavat välineet. Kattilat, kulhot ja spesiaalimmat välineet löytyivät kärrystä tai hyllystä takaa uunien vierestä. Ruoka-aineet oli lajiteltu pisteille valmiiksi ja likaiset astiat kerättiin pois tieltä – mikä palvelu!

Epäröivä olo muuttui nopeasti päättäväiseksi tekemiseksi, vaikka välillä joku tulikin avustamaan tai antamaan vinkkejä. Kyllähän siinä nöyräksi menee, kun ammattilainen opastaa samalla kun itse jännittää, onnistuuko tekemisessään toivotusti. Chilin kuutioimisessakin mietin, teenköhän nyt oikeanlaisia kuutioita. Tämä huvitti, sillä ei kotona esimerkiksi sipulia pilkkoessa mieti, tekeekö sitä oikein. Näin ihmisen käytös muuttuu valvovan silmän alla. Empiminen tekemisen yhteydessä väheni ja otteet varmistuivat alun jälkeen ja jokainen ryhmä sai olla ylpeä lopputuloksesta. 

Ruoanlaiton jälkeen siirryimme kabinettiin, johon ruoka tarjoiltiin. Tarjoilijoina toimimme me itse ja pöytiintarjoilun jälkeen ruokalajin valmistanut ryhmä piti ruokalajista pienen puheen. Jokainen ryhmä asetteli ruoan lautasille ohjeiden mukaisesti. Ihastelimme jokaista ruokalajia, sillä ne olivat kauniin ja herkullisen näköisiä! Tässä vaiheessa itselleni konkretisoitui se, miksi hienojen ravintoiden menut ovat kalliita. Pienenkin tekeminen voi vaatia ison vaivan, ja tietysti mitä pienempää ja tarkempaa jälkeä tehdään, sen kauemmin valmistamiseen käytetään aikaa. Ehkä jatkossa osaa arvostaa vielä enemmän sitä, mitä ravintolassa lautaselleen saa. Toisaalta, keittiömestari sanoi, ettei valmistukseen mene kovin kauaa, kun ei jää uunin eteen odottamaan ruoan kypsymistä vaan muistutti, että silloinkin voi tehdä jotain hyödyllistä. ;) Meillä meni koko ryhmänä noin puolitoista tuntia paikalle saapumisesta siihen hetkeen, kun pääsimme istahtamaan pöydän ääreen.

Pöydässä meille esiteltiin ranskalainen valkoinen ja punainen viini sekä italialainen jälkiruokaviini. Saimme molempia viinejä ruoan kanssa maisteltavaksi, sillä viinit esitellyt henkilö sanoi, ettei usko siihen, että kalan kanssa pitäisi juoda valkoviiniä ja lihan kanssa punaviiniä. Molemmat viinit olivat erittäin hyviä, mutta jälkiruoan kanssa tarjoiltava italialainen jälkiruokaviini oli mielestäni näistä viineistä positiivisin makuelämys, vaikka ne eri kategorioissa kilpailevatkin.

Jälkiruokaviini, punaviini ja valkoviini

Tässä valmistamamme ruokalajit:

Tartarpihvi, rakuunamajoneesia ja tomaattisipulisalaatti

En olisi uskonut, että voisin syödä raaka lihaa, mutta tämä Tatarpihvi oli herkullinen

Jättikatkarapuja, kukkakaalivanukas ja guacamolea (guacamolen taiturointi kahden lusikan kera tuohon muotoonkaan ei ollut mikään itsestäänselvyys ;))

Maalaiskanaa kahdella tavalla ja ohratto 

Paahdettua valkosuklaamoussea ja itsetehtyä mansikkasorbettia

Niin herkullista ettei sanotuksia saa! Tänne täytyy ehdottomasti tulla uudestaan!

Kiitos Kokkikoulu Espa ja kaikki ruoanlaittajatyökaverit!

Suosittelen erittäin lämpimästi.

<3: Iida

Instagram @iidakujanpaaa
Facebook Creating My Life

 Facebook: Kokkikoulu Espa

Kokkikoulu Espa

Hokkus pokkus, bikinikuntoon taikatempuin?

Aika todennäköistä, että monen Facebookin etusivulla tai Instagramissa pyörii kuvia hurjista kropan muodonmuutoksista. Tällaisten muodonmuutoskuvien motivoimana moni on varmasti ostanut jonkin yrityksen/yrittäjän treeniohjelman esimerkiksi nettivalmennuksen muodossa. Minäkin ostin keväällä erään treenipaketin, jonka treeni kyllä toimi, mutta kaikki muu treeniohjelmiin liittyvä tökki pahasti aina asiakaspalvelusta lähtien. Sain kynsin ja hampain vinguttua kaikesta surkeudesta jotakin hyvitystä ja sain vielä pari uutta treeniohjelmaa, kun ensimmäinen 12-viikkoinen ohjelma päättyi kesän alussa. Nyt olen uutta intoa täynnä, sillä nämä uudet ohjelmat ovat jopa nopeammat tehdä kuin aiemmat. Lisäksi ohjelma sisältää aerobista treeniä enemmän, joten kiinteytystä on luvassa.

Keväällä muistan saaneeni näkyviä muutoksia nopeasti, ihan ensimmäisinä treeniviikkoina. Alku on aina helpoin siinä mielessä, että suurimmat muutokset tapahtuvat silloin. Lopuksi, kun lihaksia on kasvatettu ja haluaisi enää ne "ylimääräiset" pois, vaatii rasvanpoltto ehdottomasti kärsivällisyyttä! Olen asettanut itselleni tavoitteen olla hyvässä bikinikunnossa lähtiessämme lomalle. Se on hyvä motivoiva tekijä, ellei paras, sillä parempi motivaattori olisi luultavasti vain kisat, mutta niihin en kuitenkaan ole valmistautumassa. Ehdin treenata ennen lomalle lähtöä vielä neljä viikkoa tämän treenijakson loputtua. Aloitan siis tämän perään heti uuden ohjelman, jota ehdin tehdä tuon neljän viikon ajan.

Kevään muutokset ovat olleet pysyviä ja niiden "päälle" on helpompaa alkaa rakentaa itseään haluamaansa suuntaan. Tässä tapauksessa rakentaminen tarkoittaa kutistamista. Lihasten kasvu ei tällä hetkellä ole listalla. Rasvanpoltto on. Kärsimättömänä ihmisenä en nauti siitä, sillä rakastan enemmän nopeita ja fyysisesti rasittavia treenejä, joiden jälkeen olen ihan loppu. Pitkät sarjat salilla, kävely- tai juoksulenkit, hinkkaaminen crosstrainerilla tai juoksumatolla ei ole minun juttuni. Onneksi tämä treeniohjelma osoittaa, että kiinteytystä voi tehdä muutenkin.

Yksi yksinkertainen asia on herättänyt suurta iloa. Tai pikemmin olen oivaltanut jotakin, minkä ei pitäisi ylipäätään olla rakettitiedettä, mutta minkä voi oivaltaa konkreettisesti vasta, kun sen itse huomaa: muutokset eivät oikeasti vaadi kuin kotioven sulkemisen ja salille astelemisen sekä säännöllisen, terveellisen ruoan syömisen noin kolmen tunnin välein. Olettaen siis, että siellä salilla hikoillaan. Tavallinen ihminen voi herkutella silloin tällöin kohtuuden rajoissa saaden silti tuloksia aikaan. Juju piileekin siinä, että kun treenin rytmiin pääsee kiinni, ei siitä halua enää luopua eikä herkkujakaan tee mieli niin usein. Jos kuitenkin mielihalujaan on vaikeaa kontrolloida, kannattaa niistä ainakin treenin aloittamisen yhteydessä hetkeksi luopua.

Hurjiin muutoksiin ei vaaditakaan hokku pokkus -taikatemppua tai paastoa, kiduttavaa dieettiä ja pahaa oloa, vaan hyviin tuloksiin voi päästä myös ihan puhtaasti treenaamalla ja syömällä! Helppoa, kun treeni tempaisee mukaansa! Olen hehkuttanut ystäville ääneen sitä, miten helppoa on päästä tavoitetta kohti, kunhan vain pysyy liikkeessä!

Vaikeinta on tietenkin aloittaminen. Itselleni vaikeaa on ollut myös kaiken fitneksen yleistyessä oppia löytämään selkeä oma sävel sen sijaan, että potisin huonoa oloa siitä, mitä valitsen, teen ja syön. Luulen, että konkreettiset positiiviset muutokset kropassani ja henkisessä hyvinvoinnissa ovat löysänneet ruuveja päässäni sen verran, että voin ajatella itse. On helpompi suhtautua omaan tekemiseen positiivisesti ja hyväksyä tekevänsä ihan hyviä ratkaisuja, kun näkee, että niistä on hyötyä ja keho alkaa muokkautua. Saan tuloksia aikaan omalla tavallani ja voin noukkia vinkkejä myös niiltä, jotka diettaavat tai herkuttelevat.

On stressaavaa yrittää pärjätä ja tuntea olonsa hyväksi fitnessmaailmassa. Kun rakastaa treenata mutta kokee syyllisyyttä elämän normaaleista asioista, joita ei ennen pitänyt pahoina, ovat palikat päässä menneet väärään järjestykseen. Kerran jo luulin päässeeni balanssiin ruokavalion, treenin ja hyvän olon välillä, mutta tajuan että henkinen balanssi on saavutettu vasta nyt. En tiedä, kuulostaako se hassulta, mutta tuntuu kuin olisin päässäni raivannut tietynlaisen tien tähän pääsemiseksi. On täytynyt käsitellä tiettyjä kysymyksiä. Mitkä ovat minun mahdollisuuteni treenata? Miten haluan treenata? Mitä tuloksia tavoittelen ja missä ajassa? Millaista ruokavaliota haluan noudattaa? Miksi tuntisin syyllisyyttä herkutellessani välillä? Kenelle olen velvollinen selittelemään valintojani?

Jonkinlainen tie itsensä hyväksymiseksi täytyy tässäkin asiassa kulkea, jotta voi ottaa onkeensa hyviä vinkkejä muilta ja olla tarpeeksi vahva ollakseen itselleen uskollinen ja rehellinen sen suhteen mitä tekee ja miksi tekee. Voin kuvitella, että moni nuori tyttö kokee sosiaalisen median paineen. Ei  sillä, etteikö myös aikuinen voisi kokea painetta, eihän meistä kukaan ole koskaan lopullisen valmis. Jokaisella tulee hyviä ja huonoja päiviä, tyytyväisiä ja tyytymättömiä tunteita.

Ei tarvitse muuta kuin nauttia urheilusta ja sen vuoksi seurata tiettyjä fitnesstyyppejä, joiden seuraamisen pitäisi motivoida, mutta lopputulos voi hyvinkin olla päinvastainen. En sanoisi, että nämä fitnesstyypit olisivat kokonaan vastuussa siitä, millaisen tunteen he lukijalle tai kuvia selaavalle saavat aikaan. Sanoisin, että lukija on itse vastuussa tuntemuksistaan, sillä useimmat tunteet heijastuvat itsestä. Moni pinnalla oleva fitnessbloggaaja on kuitenkin melko vastuullinen ja useimmat heistä edustavat treenaamista terveyden ja luonnollisuuden nimissä, jopa dieetillä olevat.

Aiemmin ajattelin, että tällaisten bloggaajien pitäisi miettiä, minkälaista informaatiota antavat ja millainen tunne lukijalle tulee, kun hän näkee vain yhden puolen heidän elämästään ajatellen, että se on ainut tosi. Vasta muutamien viikkojen aikana, nyt kun olen alkanut olla yhä tyytyväisempi omaan kroppaani ja päästessäni yhä lähemmäs tavoitettani ja tiedän tavoitteeni olevan työllä saavutettavissa, voin kokea enemmän onnistumista ja hyvää oloa! Pystyn vihdoin katsella kuvia ja lukea tekstejä innostuen ilman pientä päässä kolkuttavaa, lamauttavaa ajatusta. Nyt voin suhtautua itseeni potentiaalisena projektina, eivätkä parannusta vaativat kohdatkaan masenna. Päinvastoin! Näen myös, ettei kaikki blogit ole niin mustavalkoisia kuin miten ne hetki sitten näin. Oma reagointitapani on ollut puolustusta.

Tulokset ovat palkinto, jonka kurinalaisella työllä voi saada, joten ehkä en ole luottanut itseeni tarpeeksi ennen kuin nyt huomatessani kehityksen. Olen ehkä ajatellut, että maaliin on liian pitkä matka, mutta yhtäkkinen tilanteen havaitseminen antoi minulle lisäboostia! Treeni todella tuottaa tulosta. Palkinnon, toivomansa bikinikunnon, voi saavuttaa positiivisella mielellä, säännöllisyydellä ja omalla hyväksi havaitulla tavalla toimia ja elää. Tapaa voi tarpeen tullen muokata halutessaan isompia muutoksia, mutta on tervettä käydä läpi oma polku elämäntyylinsä löytämiseksi, jotta se tulisi jäädäkseen ja pysyisi tasapainoisena – ja sinä myös. Tapoja on yhtä monta kuin meitä ihmisiä, eikä yhtä oikeaa ole.

Tänään lauantai-illan ratoksi ajattelin hikoilla kotitreenin parissa!

Ihanaa iltaa!

<3 Iida

Instagram @iidakujanpaaa
Facebook Creating My Life

Matka maapallon toiselle puolelle

Rakastan kesää, mutta huomaan monesti kesän lopulla ajattelevani, että on ihan kiva palata kouluun ja aloittaa opiskelijan arki. Kunnon syksyä aloin tänä kesänä toivoa elokuussa puoliksi salaa. Vaikka loppukesäksi luvattiin vielä helteitä, syksyinen tuulahdus oli jo saapunut. Enää ei ollut toivoa lämpimästä ja helteisestä kesästä, joten luovuin toiveikkaista ajatuksista suosiolla ja aloin odottaa syksyä samalla nähden enemmän syksyn tuomia iloja.

Syksyllä hämärtyviä iltoja valaisemaan voi sytyttää kynttilöitä ja siten luoda sisälle romanttinen ja lämmin tunnelma, kun enää luonnonvalo ei tunkeudu ikkunoista iltaisin. Tuntuu, että oma mielikin rauhoittuu syksyn tullessa, kun voi viettää aikaa kotona hyvällä omallatunnolla eikä pohtia kaiken maailman tapahtumia ja tekemisiä, joita kesällä on tarjolla yllin kyllin. Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa ei koskaan voi tietää montako aurinkopäivää kesä tarjoaa. Siksi hyvällä säällä sisällä oleminen saa aikaan henkisen painostuksen pääkopassa: täytyisi olla ulkona nauttimassa pilvettömästä taivaasta. Syksyllä aurinkoa voi ihailla, mutta enää pihalle ei ole kiire. Tieto takuuvarmasta auringosta on kuin ässä hihassa ja ehkä syy siihen, miksi tänä vuonna syksy ei masenna. Ässä hihassa on muutaman viikon lomamatka lämpöön, kauas lämpöön.

Kippis varatulle lomalle!

En osaa vielä odottaa lomamatkaamme. Mietin, pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä. Totta kai tahdon lähteä, mutta joko se tuntuu vielä liian kaukaiselta ajatukselta tai sitten jännitän jotakin. En tiedä kumpi on syy, sillä yleensä en edes pelkää matkustamista ja innostun helposti. Ehkä into tulee matkalaukkuja pakatessa, kun to do -listalla olevat koulutehtävät on tehty ja muutama kurssi tentitty. Ehkä sitten voin innostua. Voisihan sitä yrittää inspiroida itseään ostamalla vaikka uudet bikinit! Salitreeni ainakin kulkee, kun palauttaa rantamaiseman mieleen! Kyllä tuo loma ehkä vähän jännittää, sillä koko matka on meidän itse räätälöimä, ei mikään pakettimatka. Siihen sisältyy monenmoista muistettavaa ja huolehdittavaa. Toisaalta se juuri tekee matkasta aika siistiä! Nyt oikeastaan ajatus alkaa vähitellen kutkuttaa.

Suuntaamme muutaman kuukauden päästä nenät toiselle puolelle maapalloa Singaporeen, jossa vietämme joulun. Tänä vuonna juhlistamme joulua ensimmäisen kerran yhdessä. Kaksi aiempaa joulua olemme viettäneet perheidemme kanssa erikseen ja päätimme, että vielä emme tahdo päättää kumman luona tämä joulu vietetään, joten kompromissina lähdemme livohkaan! ;)

Vuoden vaihdamme Sydneyssä mahtavien ilotulitusten värittämänä ja jatkamme siitä Melbourneen. Nähtäväksi jää, matkaammeko Queenslandin Gold Coastille vielä muutamaksi yöksi ennen paluuta vai lennämmekö suoraan Melbournesta kotiin. Tämä on vielä pohdinnan alla ja varmistuu lähiaikoina.

Ensimmäistä kertaa matkustaessani lautalla Manly Beachille muistan ajattelleeni, että vautsi, tänne me kyllä tullaan joku päivä Miikan kanssa! Hassua ajatella, että nyt me oikeasti menemme sinne. Katselin Sydney Harbour Bridgeä ja pienenevää oopperataloa lautan porhaltaessa eteenpäin samalla kun monet purjehtijat ja veneilijät kulkivat ohitse. Ilma oli lämmin mutta kylmät väreet saivat käsikarvani pystyyn ja kehon läpi virtasi mahtava tunne. Maisemat olivat niin upeat ja uskomattomat, että vaikka koinkin matkani aikana vastoinkäymisiä, tunsin valtavaa hyvää oloa tuona päivänä. Ehkä tuolloin aavistin, että tämä ei ollut vielä tässä. En malta odottaa, että pääsen julkaisemaan kuvia ja tarinoita tuolta reissulta!

En malta odottaa, että pääsen kuvailemaan näitä maisemia järjestelmäkameralla!

Manly Beach

Joskus unelmat käyvät toteen, kun niihin jaksaa uskoa.

Ihanaa viikonloppua!

Reissufiiliksin

<3 Iida

Meille tuli karvavauva

Olimme odottaneet reilu pari kuukautta uutta karvaista tulokasta. Nimen olimme päättäneet yhdessä Miikan kanssa jo joskus heinäkuussa listaten kaikkein kivoimpia nimiä ja karsimalla niistä. Miikalla oli mielessään Vito, jota hän ehdotti moneen otteeseen, mutta minulle siitä tulee mieleen vain pakettiauto! :D Arvatenkaan tuo nimi ei päässyt jatkoon. Lucas hänestä sitten tuli. Lucas on muutenkin hieno nimi, mutta vielä lämpimämmän siitä taitaa tehdä se, että olimme keväällä ihan koukussa One Tree Hill -sarjaan, jossa Chad Michael Murray näyttelee Lucasia, joka hahmona oli erittäin sympaattinen.

Kävimme kaksi kertaa katsomassa pientä palleroa Orimattilassa, josta loppujen lopuksi viime keskiviikkona haimme hänet kotiin. Pennut olivat kasvaneet huimasti molemmilla vierailukerroilla! Ne eivät olleet enää avuttomia palleroita, vaan vilkkaita pentumaisesti leikkiviä Maine coonin pentuja. Lucas oli aina se, joka tuli viimeisenä yhteiseen tilaan katsomaan meitä. Hän mieluummin nukkui. 

Todelliselta pennun kotiin tuleminen tuntui vasta, kun olimme päässeet kotiin ja avanneet kantokopan luukun. Sieltä se tuli reippaana poikana ulos ja kulki seinänviertä pitkin tutkien tarkasti kaikki huoneet. Kaikki liikkeet piti aluksi tehdä liioitellun hitaasti ja rauhallisesti, ettei pieni säikähtäisi. Aivastus tai naurukin saattoi aiheuttaa säpsähdyksen.

Ensimmäisen yön nukuimme olohuoneen levitetyllä sohvalla kisuli välillä kainalossa kehräten. Lucas sopeutui niin nopeasti uuteen kotiin, että nyt, neljänteen päivään mennessä Lucas elää huushollissa kuin olisi aina ollut täällä. Uinuvasta pennusta, jonka kasvattajan luona näimme, ei ole tietoakaan. Tämä on niin aktiivinen otus! Rotukissassa on ihanaa se, että se rakastaa nostelua, pysyy mielellään sylissä ja pyrkii aina ihmisten läheisyyteen. Maine coon on kuin koira; se tulee haistelemaan vieraita ja se rakastaa silittelyä ja kaikenlaista huomiota. Se ei piiloudu sängyn alle vaan on aina siellä missä ihmisetkin. Syliin ottaessa se on ihan rento. Sitten vasta hauskaa onkin, kun Lucas painaa täysikasvuisena 10 kg ja nostaessa muuttuu veltoksi! :D

Voi vain tuijottaa hymyillen ja naureskellen, kun Lucas loikkii apinamaisesti, leikkii kuin pesukarhu tai etsii itseään peilin takaa nähdessään oman kuvansa! Lucas on utelias, rohkea, leikkisä ja erittäin seurallinen. Minne ikinä menemmekin, hän seuraa perässä ja tulee kehräten makoilemaan jalkoihin. Valloittava persoona!

Odotimme kovasti pentua kotiin, ja nyt kun tähän veijariin on tutustunut paremmin, voi sanoa hänen olevan älytön rakkauspakkaus! En osannut kuvitellakaan, miltä tuntuu, kun kotona on pieni karvapallo. Viimeisin pentu, jota olen päässyt hellimään, on ollut vanhempieni Bokseri-koira ja hänkin täytti kesällä jo neljä vuotta. Pentuajoista on siis jo aikaa. On ollut aivan ihanaa saada meille tämä kaveri. Hän jos joku osaa hauskuuttaa ja tuoda elämää kotiin! Tyhjiö kodissa on täyttynyt. Tällä kertaa sitä täyttää toinen karvapörriäinen, mutta vertailematta erittäin rakas. Tuntuu jopa kuin Allu olisi tullut pienempänä versiona uudelleen kotiin. Heistä löytyy niin samanlaisia piirteitä, vaikkakin myös paljon erilaista.

Olemme onnellisia! Rentoja terkkuja Lucasilta ja ihanan aurinkoista sunnuntaita!

<3 Iida ja Lucas

Mökkimaisemia ja tulevaisuudenhaaveita

Syystuuli on puhaltanut uusia tuulia purjeisiin. Viime viikon lauantaina pakkasimme kassit ja suuntasimme auton nokan kohti mökkiä. Tätä oli odotettu jo tovi – hengähdystaukoa kesätöiden päättymisen ja koulujen alkamisen välillä. Mökille päästyämme ihastelimme jälleen, miten ihanaa onkaan olla oikealla mökillä, ei jollakin huvilalla vaan mökillä. Rakastan mökin kodikkuutta, ja vaikka Miikan mielestä ulkohuussi on ällöttävä, mielestäni siinäkin on tietty mökin tuntu. Heitimme laukut sisään, purimme ruoat kasseista  samalla nuuhkien mökin ominaistuoksua, jonka jälkeen suuntasimme nuotiolle tekemään tulta. Sen homman jätin suosiolla Miikalle ja keskityin lähinnä salaatin ja perunoiden valmistamiseen.

Ruokailun jälkeen saunoimme ja vietimme iltaa Miikan parhaan ystävän ja hänen kihlattunsa kanssa kyseisen ystävän vanhempien rantasaunalla. Puheensorina jatkui myöhään ja juttua riitti niin musiikista, ystäväpariskunnan ensi kesän häistä kuin henkilökohtaisistakin puheenaiheista. Hääkeskusteluihin en koskaan kyllästy! On ihanaa, että pääsemme ensi kesänä viettämään toisten elämän todennäköisesti tärkeintä päivää.

Illan aikana heitin talviturkkini painostuksen alaisena, tosin vain nopeasti kastautumalla veteen. En ole koskaan ollut mikään suuri luonnonvesien uimari lapsuusiän jälkeen, jolloin kyllä polskin  paljon heti uimaan opittuani. Kun joskus aloin ajatella kaloja tarpeeksi, varsinainen uiminen vähentyi ja nykyisin kahlaan mieluummin rannassa kuin lähden uiskentelemaan jonnekin, missä jalat eivät ylety pohjaan. Arvaamattomuus ei ole mielestäni kivaa ja niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minua pelottaa ajatus, että minulla olisi hauki varpaassa kiinni! Miikan pohtiessa, miten hän aikoo järveen pulahtaa, ehdin töytäistä hänet sinne ennen kuin hän edes sitä tajusi. Hän taisi juuri ilmassa ollessaan vielä miettiä sitä, pitäisikö  veteen mennä portaista vai hypätä. Säästin hänet valinnan vaikeudelta! ;)

Palatessamme myöhään yöllä mökille, matka pilkkopimeää hiekkatietä pitkin ei ollut reissun parasta antia. Oli kuumottavaa kävellä tietä ja kuunnella Miikan tarinointia siitä, miten hän pienenä poikana juoksi pimeällä tuon kyseisen matkan takaisin mökille. Kuu valaisi tietä, mutta osittain se teki ehkä asiasta hieman pelottavampaa. Pimeään mökkiin päästyämme mielikuvitus otti ajoittain vallan (varsinkin, kun lähipäivinä olimme katsoneet paljon Dexteriä), mutta valot sammutettuamme oli helpottavaa, kun kuun valo tulvi ikkunoista sisään ja tuntui, että olemme turvassa. Äkkiä peiton alle piiloon!

Mökissä sisällä Internet-yhteys toimii paikoittain, siis kirjaimellisesti. Mökissä voi löytää parhaan spotin, jossa netti pelaa ja vastaavasti tietyissä kohdissa netti ei toimi ollenkaan. Toisaalta tämä on hyvä asia; eipä tullut hirveästi oltua puhelin kädessä mökkireissun aikana. Muutamia kuvia oli pakko saada jakaa Instagramiin, olo oli juuri niin rentoutunut kuin kuvista voi havaita.

Minä haaveilijasielu en malta koskaan olla kuitenkaan suunnittelematta, vaikka rentoutuisinkin. Aloin ajatella ääneen, että tahdon myös mökin ja sitä, onkohan tälle isolle tontille vielä oikeutta rakentaa. Miikakin innostui vähän suunnittelemaan, mutta toimi pääsääntöisesti kuuntelijan roolissa. Oi, tahdon oman mökin joskus! Kun päämökki on ihana, vanha ja tunnelmallinen, ehkä oma mökki voisi olla käytettävissä myös talviaikaan sähkölämmityksineen. Hetken jo ajattelin, mitä jos pitäisi Helsingissä asunnon ja rakentaisikin mökin ikään kuin omakotitaloksi. Hirsimökki olisi aivan ihana! Google kuvahausta katselin kuvia, jotka vain lisäsivät suunnitteluintoa. Halu rakennuttaa joskus moderni valkoinen omakotitalo on kuitenkin niin suuri, että siitä en voi luopua. Mikäli sitten mahdollisuus olisi tehdä vielä hirsimökki, olisi se mahtavaa! 

Hirveästi ajatus nykyisin karkaakin tulevaisuuteen, hyvässä mielessä tosin. Opinnot tulevat todennäköisesti suoritettua melko lailla aikaisemmin kuin arvioidussa kolmessa ja puolessa vuodessa. Valmistun vuoden päästä jouluna tai mahdollisesti ensi keväänä, mutta en tiedä tahdonko asettaa itselleni opinnäytetyön suhteen niin tiukkaa aikarajaa, että saisin paperit käteen jo ensi keväällä. Vaikka olisihan se huippua! Sen jälkeen tahtoisin oman kodin, jota saisin suunnitella ja sisustaa. Ajatuskin siitä saa innostumaan! Mieluummin lyhennän lainaa omaa taloa varten pienemmällä summalla kuukaudessa kuin maksaisin vuokraa ilman, että asunto tulisi koskaan olemaan omani. Vuokralla asumisessa ei ole mielestäni paljonkaan järkeä opiskelijaelämän loputtua. Osa ihmisistä tosin pitää ajatuksesta, ettei ole vastuussa huoltotoimenpiteistä ja remonteista asuessaan vuokralla, mutta mielestäni oma asunto on asumismuodoista ihanteellisin – sen hyvine ja huonoine puolineen. Olen selkeästi omakotitalon kasvatti!

Lähitulevaisuudessa on tapahtumassa niin paljon asioita, että vielä ei edes pysty kuvitella kaikkea. Kissanpentu, lomamatka jota olemme suunnitelleet jo lähes vuoden verran, opintojen edistyminen hyvää vauhtia, jo toiseen ammattiin valmistuminen lähiaikoina ja sen myötä omasta kodista haaveileminen sekä yksi jännittävä mutta vielä salainen yritysidea. Siinä on melkoisesti asioita, joita odottaa! Jännä juttu on, että en edes osaa vielä iloita ja nauttia täysillä näistä asioista, sillä tapahtumassa on niin monenlaista ja osittain vielä samaan aikaan! Ehkä asiat alkavat konkretisoitua ensi viikon keskiviikon myötä, kun pikku-Lucas tulee vihdoin kotiin – ihanaa!

Yritin kuitenkin mökillä rauhoittaa ajatuksiani, sillä myös kaikki tämä positiivinen hössötys ja unelmointi kuormittaa, sillä niihinkin liittyy velvollisuutensa. Täytyy tajuta pysähtyä välillä hetkeen. Niinpä kaivoin ystävältäni kesällä saadun Mindfulness-kirjan, jota takan ääressä, tulen valossa lämpimässä mökissä luin. Siinä saattoi vain istua ja samalla nauttia takan rätinästä. Voin todella sanoa, että lähtiessämme maanantaina akut olivat ladattu täyteen ja hymy oli herkässä. Painolasti ja väsymys oli mennyttä ja olo oli virkeä!

Rentouttavaa lauantai-iltaa! 

<3 Iida